Eikä ihmisen valloitushimoa maa ja metsä tyydyttänytkään. Se anasti järvenkin aarteineen itselleen. Se rakensi rantaan purtensa, jolla viiletteli laineiden yli, rakensi lahdelmaan katiskansa, johon eksytti rehellisen, oveluuteen tottumattoman kalaparven. Nuottamiehet molskuttivat siellä ja tuulastaja kuljetti kummituksen tavoin pimeinä syys-öinä tultaan syvyyden yli.
Rannalla oli pyhä lehto, jossa toimitettiin kummallisia uhrimenoja maan ja veden haltijavoimille. Siitä alettiin järveäkin Pyhäseläksi sanoa.
Ja kun kristin-usko voittoisana kulki yli maan, rakennettiin tuonne suuren selän rantamalle kirkko taivaan Jumalalle. Kirkon sivulle yleni korkea kellotapuli, jonka latvaan asetettiin riippumaan kaksi suurta vaskista kelloa. Ensi kerran niitä soitettaessa kajahti jo niiden sävel vuoren kylkeä vastaan.
Vuori huomasi uuden elämän kaikkialla ympärillään, elämän, johon ihminen painoi leimansa. Mutta tämä elämä ei liikuttanut vuoren sydäntä. Tuhansien vuosien lumi ja jää, tuhansien talvien tuimat pakkaset olivat sen koventaneet ja jäätäneet. Ei koskaan koittanut niin lämmintä kesää, että vuoren kivinen sydän olisi sulanut.
Kesä loi kukkiaan vuoren ympäristöllä. Syystuuli murskasi ne. Yhä uusi lintuparvi viserteli vuoren huipulla ja rakenteli pesiään sinne. Rajusää kaatoi pesän ja paiskasi vikisevät pojat mäsäksi vuoren rotkoihin. Sukupolvi sukupolven perästä souteli ihmisiä sen juurella. Nämä kaikki vanhenivat ja kuolivat, kuni kelmeät syksyn kukkaset. Nyt ne ovat kaikki multana kirkonviereisessä tarhassa… Vuori vaan oli aina samoilla annoillaan. Tämä kaikki ei siihen koskenut vähäistäkään, ei niin vähäistäkään.
Mutta kun vuori oli noin tunnoton, ei se mitään nimeä saanut. Kukapa tahtoisi mainitakaan sitä, jota ei säälitä elämän ihanuuden katoaminen.
* * * * *
Mutta vuori ansaitsi nimensä vielä.
Lahden poukamassa, ei kovin kaukana vuoresta, oli herraskartano. Eräs majurin leski eli siinä kasvatustyttärensä Ainin kanssa.
Oli majuri jättänyt jälkeensä pojankin, Yrjön, joka nyt oli luutnanttina Savon jääkäreissä.