Aini oli majurin rouvan lapsuuden-ystävän tytär, jonka majuri rouvansa esityksestä oli puutteesta pelastanut, ottamalla hänet hoitolapsekseen. Hän olikin armas lapsukainen, suloinen ja kaunis ja yleni oikeen soreaksi immeksi. Hän oli kasvatusvanhempainsa ilo ja ihastus. Hän lauloi heille heleällä äänellään nuoruutta ja raitista elämäniloa uhkuvia säveliä ja lumosi heidät kokonaan olentonsa herttaisuudella.
Entä Yrjö sitten? Hän oli muutamia vuosia Ainia vanhempi, vakaa ja mieheväluontoinen nuorukainen. He olivat yhdessä kasvaneet, leikkineet ja oppineet. Heidän sielunsa olivat eroittamattomasti kiintyneet toisiinsa. Kun he kulkivat toistensa rinnalla, näytti kuin keväinen paiste ja salaperäinen kuutamoyö vieretysten vaeltaisi.
Majuri kuoli lasten vielä ala-ikäisinä ollessa. Yrjö meni jo 16-vuotisena sotapalvelusta oppimaan. Pitkät ajat vietti hän kuitenkin kotona vuosittain äitinsä ja Ainin luona.
Yhdessä silloin Aini ja Yrjö seudulla liikkuivat. Kesä-illoin he usein nousivat tuon vuoren huipulle asti ja ihailivat sieltä seudun armautta. Käsi kädessä istuivat he siellä samalla paasilohkareella, välistä äänetönnä, sydän täynnä hartautta, jota herätti luonnun mahtava kauneus yhdessä rakkaimman olennon läsnäolon kanssa, välistä keskustellen. Toisinaan lauloi Aini siellä hopeankirkkaalla äänellään. Silloin kuunteli Yrjö henkeään pidätellen ja seurasi sydämellään sävelten kulkua, jotka norjana virtana vierivät laineiden yli ja kaikuivat takaisin vastaisen rannan kukkuloista.
Eivät he olleet tunnustaneet vielä toisilleen lempeään, eivät sanaakaan rakkaudesta puhuneet; mutta he tunsivat sydämessään molemmat, että he kuuluivat yhteen, etteivät voi toisittaan elää.
* * * * *
Syttyi sota. Suomen joukko meni vihollista vastaan, Yrjö muassa. Taistelussa sai hän luodin rintaansa ja kaatui.
Ei kenkään voi kuvata Ainin surua, ei mikään kynä kertoa tuskaa, joka raateli hänen mieltään saadessaan kuolin-sanoman. Nyt vasta tunsi Aini, miten hän oli rakastanut Yrjöä. Nyt vasta oivalsi hän, miten Yrjö oli hänelle kaikki kaikessa. Kun Yrjö oli poissa, kadotti elämä arvonsa, taivas kävi selkeämättömästi pilveen, rajaton tyhjyys oli kaikkialla.
Surun sortama, lohduton impi kulki toivotonna kaikissa niissä paikoissa, joissa oli ennen Yrjön kanssa ollut. Eräänä iltana nousi hän vuorellekin.
Hän istui paasilohkareelle, jolla oli usein ennen istunut Yrjön kanssa. Hän katseli kauas ympäristöä, katseli niin kauas, kuin kantoi surun samentama silmä.