Siinähän se oli maa, jota puoltaessa Yrjö oli kaatunut. Ilta-aurinko kultasi sen lehtoja, joita syksykin jo alkoi kellastaa. Laineet alhaalla vuoren juurella olivat päivän mellakasta väsyneinä lepoon asettuneet. Kaikki oli niin hiljaista ja juhlallista kuin suruhuoneessa.
Katsellessa tätä liukeni hieman murheen harkko Ainin sydämestä. Hän muisti hetket, jotka oli täällä viettänyt, laulut, joita oli laulellut. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Melkein tunnottomiksi jähmettyneet sydämen kielet alkoivat väristä.
Hän lauloi.
Ei hän ollut ennen koskaan laulanut sitä laulua, joka nyt virtasi hänen sydämestään. Sävelenkin loi hetken tunnelma. Laulu hävisi iltailmaan niinkuin oli itsestään syntynytkin. Sävelen toisintoja kuulee vielä lauluissa: "Tuoll' on mun kultani", "Syntymistään sureva" ja "Turvaton". Sanat taisivat olla seuraavaan tapaan:
"Oi miksi orvoksi maailmaan Niin jäin kuni varpuun pienyt, Jolt' oksakumppanin rinnaltaan On harmaa huuhkaja vienyt!
Oi miksi raukka niin yksin jäin Kohtaamaan myrskyjä säiden! Ken johtaa minun venhettäin Yl' aaltojen vaahtopäiden?
On aallon loiskina vilvakkaa, Ja kylmää koskien hyrsky; Mut kuumin pyörtehin pauhoaa Mun mielen' rauhaton tyrsky.
Oi tullos tuoni taita pois Tää riutuva rannan kukka! Se ainoa toivoni vielä ois Mull', onneton tyttö-rukka.
Kun kuljen kumpuja tuonelan, Kaivattun' saapuvi vastaan, Eik' enää luopua koskahan Hän tarvitse armahastaan."
Päätettyään kuulosti Aini hiljaa ja säikähti omien säveleittensä kaikua, joka surullisesti hymisi vuoren onkaloissa ja järventakaisissa rannoissa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän vuoren laulullaan eloon herättänyt. Sen juuret ikäänkuin rutisivat tuskissaan, ja tuo humu sen halkeamissa oli niin kummallinen.