Tuona ihmeellisenä iltana, jolloin Aini lauloi sen huipulla joutsenlaulunsa, oli toisella rannalla olleet kalastajat kuulleet sen. Hellästi valittava sävel oli jo kohta alussa liikuttanut naiden luonnonlasten sydäntä, se oli tunkeutunut luihin ja ytimiin. He pysähtyivät toimessaan ja jäivät hiljaisen hartaana kuuntelemaan tyynen järven yli kuuluvia säveliä.
He katsoivat vuorelle päin ja erottivat laskeutuvan auringon säteiden kirkastamana laulajan haamun.
— Enkeli laulaa siellä, sanoivat he toisilleen. Ja kotiin saavuttuansa kertoivat he kuulleensa enkelin laulua.
Tämä puhe kulki ympäri tienoolla.
Saatiin kyllä sitten selville, kuka laulaja oikeastaan oli. Mutta Ainin rakastettu olento, hänen syvä surunsa ja aikainen kuolemansa saivat aikaan, että hän säilyi jonkinlaisena hyvänä enkelinä seudun asujanten mielessä. Ja vuorta, jolla hän oli laulanut, ruvettiin sanomaan Enkelinlaulu-vuoreksi. — — —
Ainin surullinen laulu ja syvä murhe oli vihdoinkin liikuttanut vuoren kivistä sydäntä. Täst'-edes se ei enää ollut aava, tunnoton kivimöhkäle. Se suri maansa tytärten surua.
Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori tuskasta, pirskahtelee kuin nauris — niin kansa haastaa — ja sen onkaloista kuuluu surullinen hyminä ikäänkuin kaikuna maanalaisten hengetärten laulusta.
— Savon tyttöjen suojelushenget ne siellä valittavat, kun sulhot sotaan sortuvat, sanoi minulle soutajani viime kesänä Enkelinlaulu-vuoren sivu kulkiessani. Nyt sieltä taas tyynillä öillä hyminää kuuluu, ja rakojakin siihen on ilmestynyt uusia…
— Ja sotaako se ennustaa? kysyin minä.
— Niin. Sotaa se ennustaa.