Sua heimosi ylpeä vartioi, Ettei sinun korvahas ääntä soi, Joka kuiskais nimeni sulle; Sinun sielusi tuoksehen hienoimman, Sinun rintasi ruususen vienoimman Ei soisi ne tuoksuvan mulle.
Puhtoisena, kuin sinivuokkonen Juo kunnahan kaltaalla kastehen, Niin syntyi lempemme hellä; Niin täynn' oli toivoa aamu sen Kuin tähkiä vainio kultainen… Sitä sortaa syöntä on kellä?
Jos sortavat sen, olet kuihtuva Elonkankaalla kelmeenä kukkana, Mikä kuivana vaipuvi maahan. Ikipäiväni itken mä armastain, Puhtoista ja vienoa ruusuain, Sinis itsekin vaivun ma maahan.
1890.
Kuihtuva impi.
Miks kuihdut, ja poskesi valju miks on, Kuin kukkanen heltehess' auringon? Miks henkesi liekkivi himmeenä vaan Kuin lamppu, jost' öljy on kuivillaan? Miks nuorena riutuen raueta pois, Kun elämän aamua vielä sull' ois?
Sun pettikö elo niin aikaisehen, Kaikk' toivosi murskaksi musertaen, Pois kuplina särkien unelmat nuo, Joit' ilmoille mielesi pyörtehet luo? Sun hylkäskö armahas? Tai josko hän Lie eelläsi jättänyt tään elämän?
Niin kylmä on nukkua talvinen maa, Ja siellä sun henkes ei rauhoa saa; Ain' itkevät ystävät uudellehen Ne valveelle kutsuvat kummusta sen, Ja hautaasi kyynelin kastaessaan Niin sulle ne kertovat tuskia maan.
Pois kuolkohot vanhukset, juotuahan Elonmaljan viimeiseen pisarahan! On riemua siinä, jos haavojakin — Ja ääriin se sullekin täytettihin — Jos pinnalta siitä sä tuskia sait, On viisainta, pohjalta riemun kun hait.
1892.