— "Ei tuo ole taivas, Kaarlo," Hän virkkavi toimessaan. — "Sano mikä se muu sitten oisi?" — "Yläkertahan onkin vaan."
— "No missä se sitten on taivas?" — "On kaukana, kaukana niin…" — "Ei, eipähän kaukana ookkaan!" Niin siinä nyt väiteltiin.
Miten lienee päättynyt kiista, En kuullut ma loitompaa; Vaan kaukaa taivasta lasten Ei tarvitse tavoittaa.
Tie lyhkäinen se on heillä Luo Luojan ja enkelten, Vaan etsein lapsien lailla Tien mekin löydämme sen.
1894.
Taistelua ja lepoa.
Sielussan' kovat raivoo taistelut, Ja pyörteet kuumat siellä pauhoaapi; On sydän eksyin kauan harhaillut, Milloinka runneltu se levon saapi? Milloinka, tyyntynevi myrskysää, Ja aamu kirkas mulle välkähtää?
Mun joskus pyörteisiinsä eksyttää Jo perin pyytää himo halpa, mainen, Täht'-tarhain taakse toiste lennähtää Se haluaisi henki hehkuvainen; Mut siip' ei kanna, pian katkeaa, Ja uuden tuskan rinta raukka saa.
Ja, tiedon, taidon aarteet ihanat Myös tahtois sielu omaksensa voittaa, Ja kunnian ja maineen kukkulat Se ponnistuksin saavutella koittaa; Kun niit' ei heikko taida tavoittaa, Niin siksi sydän kuohuu, aaltoaa.
Mut alta aaltoin joskus ääni soi: "Mun luoksen' riennä, työtätekeväinen! Ikeeni rauhan sulle tuoda voi; Ei rasita mun kuorman keveäinen. Nöyryyttä, siveyttä opi vaan, Niin syömmes raukeavi raivostaan!"