Kuin kyyhky, huokailet murhemieltäs Vuoks huomisen, jot' et ehken nää; Maa halkee kuiluhun silloin tieltäs, Sä suistut sinne — ja huoles jää. Niin joutuisasti Se hauta aukee — Ja siitä asti Sun muistos raukee. Kuun uuden luodessa valoaan Jo toiset rientävi unholaan.
On riemu, rehke ja äänen kaiku, Kun tanssin pyörteissä heiskaatte; On myrtin tuoksu ja soiton raiku… Mä silloin ilmestyn ukselle: Ja riemu, soitto Ja kukkain tuoksu Ja posken koitto Ja tanssin juoksu Ne laantuu loppuhun synkeään, Ja naurut itkulla päätetään.
Minulla valta on voimakkaalla, Siks kunnes saapuvi vahvempi. Ja vuorten huipuilla, maankin alla Mun kylmä henkeni huokuvi. Ei muurit estä, Ja tarmossansa Ei kilvet kestä, Kun uhriansa Tähtääpi puuskaus saastainen, Kun rutto riehuvi hirmuinen.
Mä myrskyn pohjaisen taltan siivin Ja tyynnän kuohuvan merten veen. Mä muodot valtioin rikki riivin, Lyön vaajan kourasta Pauanteen. Kuin suvanteessa Levähtää laine, Niin jalkan' eessä Masentuu maine, Ja aikakaudet ja ihmistyöt Ne vierähtää kuten kesäin yöt.
Ei voima järjen, ei miekan norjan, Ei tieteen, taitehen auta, ei; Vapauteen päästän mä elinorjan, Luon kahleet valtijatahdollei. Käyn sotarintaan — Kuin ruoho, lankee Maan huurmepintaan Armeija ankee, Eik' elvy äänestä rummunkaan, Vaan vasta tuomiopasuunan.
Vaan kättä viittaan — niin laastaan maata: Ken henkii, sinne jo matkautuu, Miss' ääntä korva ei kuulla saata, Ja vastausta ei anna suu. Mun käyskellessäin Valt'istuin sortuu, Ja kääntyessäin Palatsit murtuu, Ja Aleksanterit kaatuvat, Ja Bonapartet ne maatuvat.
Te maassa alhaalla käytte kiistaa Suvusta, kullasta, arvosta; Mut kaikki ootte te kummun riistaa, Sen alle vaivutte vertaisna. Ei synkäst' yöstä Teit' aarteet auta, Ja mainetyöstä Ei huoli hauta, Ne hetkeks riemua teille toi, Mut kuolo muille ne saaliiks soi.
Maan päällä täällä ei turvallista Voi linnaa löytyä, matkaajat! Ei maahas vieraasen luottamista, Vaikk' kiinnekirjasi kuulutat; Ja liinat lauhat Ja hunnut, lakit Ja tähdet, nauhat Ja arkilakit Ne toisten päähän ja kaulaan jää Ja toisten rintoja lämmittää.
Te tulleet — menneetkin tuokiossa Ei teillä tääll' ole suojaakaan: Kaupunkiin joudutte pieneen, jossa Ei kuu, ei päivä luo valoaan. Ja köyhä pääsi Jo päivätöistä, Ken niitä sääsi, Pääs kilpilöistä Ja syömmen, vankien kahlehet Kuin ruoko tuuless' on murtuneet.
Miss' äitis, puolisos ompi rakas? — He tietä tuot' ovat mennehet, Jot' eivät jällehen saavu takas', Jot' itsekin pian kulkenet… Siis kalliiks muista, Mit' taivas antaa: Ne luotas luistaa Koht' kuolon rantaa… Ne poistuu hiljaa, ne tuoni vie; Tilille niistä on sulla tie.