Kun he sitten lähtivät iltakävelylle, ja Gunvor puhui siitä, oli Sveinin mahdoton saada häntä ymmärtämään, miten helposti tuollaista voi tapahtua, ja että siihen oli syynä vain puhdas itsesäilytysvietti; — hänen omatuntonsa oli mitä parhaimmassa kunnossa.
"Tule tänne, käykäämme istumaan!" Hän heittäytyi hänen eteensä ja katseli häntä kasvoihin.
"Herran tähden, Gunvor, minkälainen ihminen sinä olet! Kuten sanon, sinä olet ankaran Flavia Publician kaltainen, milloin et ole Isis, sillä silloin olet vielä hullumpi!
"Kuule!" Hän vetäytyi ylemmäksi rinteelle ja laski päänsä Gunvorin polville. "Kuule!" Hän taivutti itsensä Gunvorin kasvojen alle, jotta hänen hymyilevät, siniset silmänsä saattoivat nähdä hänen silmiinsä. "Sanot, etten minä pidä mitä lupaan… etkö ymmärrä, että se on oma vikasi?… Niin, sinun hirmuinen luotettavaisuutesi, Gunvor, ja sitten se, että aina löytää sinut sanojesi takaa… sinä et voi ymmärtää, ettei toisilla aina ole aikaa kaikkeen puheissaanpysymiseen; olen todella miltei arka sinun sanojesi edessä, sillä niissä on jotakin hirveän aktiivista, on, niinkuin sinä jo olisit tehnyt sen, kun olet sanonut jonkin asian. Je n'aime pas ça, moi; Herra Jumala, pitää olla aikaa kääntymiseen!"
Gunvor katsoi häneen silmänräpäyksen vastaamatta. "Sinun laitasi on niin, että sinä aina tarkoitat toista kuin sanot!"
Oli, kuin tämä huomautus helpottaisi Gunvoria itseään ottamaan Sveinin sanat siltä kannalta.
"Mutta mikset sinä milloinkaan lue, Svein? Aikakauskirjojasi sinä et kertaakaan leikkaa auki! Ja tuo tauti, jota olit ruvennut tutkimaan! Minusta sinun ei pitäisi" — — —
Hän katsoi häneen; Sveinin vaaleat viikset vapisivat; hän makasi hiljaa ja nauroi.
Sitten hän nousi. "Suuri, loistava Gunn! Naura hiukan! Tuollainen kauhea juutalainen totisuus ei sinua somista; kaikki ihmiset voivat toki olla yhtä mieltä siitä, että kaikista parasta on hoitaa itseänsä!— — — Ja, rakkaani, koska väestön terveydentilaa on ylipäänsä pidettävä oivallisena, luulen, että ihmiset voivat olla tyytyväisiä ja jättää tohtorin rauhaan. Minä toistan vielä: minulta ei puutu tarmoa, mutta minä kunnioitan luonnollisia olosuhteita: nyt kukkii tuomi, ja nieriäinen tavoittelee kärpästä; tuletko mukaan huomenna?"
Gunvor katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Svein veti hänet luoksensa. Hän koetti todistaa hänelle, että Gunvor asettui riippuvaiseksi pikku seikoista. Gunvor tahtoi kernaasti uskoa häntä ja sulki silmänsä. Hänen nuori ja voimakas luontonsa tahtoi nyt vihdoin rakastaa ja olla onnellinen.