Toisinaan oli Gunvor mukana. Häntä huvitti nähdä hänen innokkaasti selittelevän vavan taipuisuuden ja siiman painon merkitystä, samalla kuin hän koetti opettaa, miten vavan latva on pantava hiljakseen värisemään, niin että kärpänen rupeaa tanssimaan vedenpinnalla.
Ja kun hän alkoi kertoa juttujansa nieriäisen tuumista ja epäilyksistä, huvitti se tietysti häntä myöskin, mutta hän ei voinut jättää tekemättä muutamia vertailuja: hänen mielenkiintonsa nieriäisiä kohtaan ei ollut toivottavassa suhteessa siihen harrastukseen, millä hän käsitteli opintojansa ja jokapäiväistä työtänsä. — Kun he olivat sairaskäynneillä pienissä mökeissä, missä elämä oli raskainta, tuli Svein aina liian pian valmiiksi. Gunvor ei saanut häntä innostumaan. Ja hän nauroi, kun Gunvor otti asian vakavasti. Hän ei tietysti tahtonut rangaista häntä siitä, että hän rakasti vain häntä eikä tuntenut samaa merkillistä tunnetta kansaa kohtaan, jolla aina oli jokin vika.
Muuten he kernaasti saisivat häneltä minkä mitäkin, rahaa tai mitä tahtoivat, koristellakseen tupaansa, jos hänellä vain oli. — —
Gunvor ei koskaan tyytynyt näihin lupauksiin. Oli totta, että Svein lahjoitteli, aivan päättömästi, ilman tarkkuutta ja ymmärrystä. Hän oli lahjoittanut puotipojille pari tanagralais-kuvaa, jotka oli saanut ystävältänsä Lorenzolta, ja Saapas-Tobine oli saanut hänen äitinsä virsikirjan. Hänellä oli kiihko antaa pois kaikki, suorastaan koneellinen tarve päästä erilleen kapineistaan. Se helpotti häntä, ikäänkuin hän olisi yhdestä ja toisesta velvollisuudesta samalla kertaa päässyt kuitiksi.
Luonnoltaan hän oli sävyisä, herkkä ja, kun vain sai aikaa, oikein hyväsydäminen, sanottiin hänestä. Ja yksi asia oli erittäin hyvä: kun hän antoi jotakin, pääsi sekä kiitoksesta että kaikenlaisesta tilinteosta, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän oli kokonaan unohtanut asian.
Mutta samalla perusteella hän oli itsekin rajattomasti kiittämätön. Hän saattoi ottaa vastaan mitä suurimpia uhrauksia tulematta ajatelleeksi, että se merkitsi jotakin sille, joka uhrauksen teki. Hän oli tottunut etenkin viime vuosina elämään hiukan keveästi ja solumaan elämän läpi ilman taakkaa. Ja sellaisena hän viihtyi.
Kesä meni valoisine päivineen ja öineen, ja meri oli rauhallinen ja tyyni.
Mutta Gunvorille tuli hetkiä, jolloin luonnossa vallitseva suuri sopusointu ei enää saanut vastakaikua hänen sielussaan.
Hän ei voinut kieltää, että Svein Torgersen ei ollut sellainen kuin hän oli ajatellut. Oli, kuin itäisi hänen luonnossaan jotakin, joka teki matkan heidän välilleen pitemmäksi kuin ennen. Oli jotakin niiltä vuosilta, jotka hän oli elänyt kaukana hänestä, joka oli tarttunut hänen tunteisiinsa ja mennyt hänen vereensä — jotakin Gunvorille vierasta, jota hän pakeni.
Ei ollut samaa iloa tuttavallisuudesta kuin ennen. Kun Gunvor etsi hänestä sitä sielujen myötätuntoisuutta, jota hän koko elämänsä oli kaivannut, saattoi hänet yllättää tuskallinen hämmästys, ettei sitä ollut — eikä sitä vakavuutta ja lepoa, jonka hän oli ajatellut välttämättömästi kuuluvan hänelle.