Mutta Svein rakasti häntä. Eikö tuo toinen voi tulla myöhemmin?
Svein koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei ollut muita esteitä kuin se, ettei Gunvor ollut seurannut aikaansa; olihan jo vanhanaikuista asettaa itselleen ja muille niin kauheita vaatimuksia. Miksi ei saisi nauttia siitä havainnosta, että ihmisen ei pidä kiusata itseään?
Svein ei tuntenut muuta niin epäkäytännöllistä kuin että Gunvor sääli ihmisiä. Kuka sille mitään mahtoi, että Herra oli tehnyt elämän kovaksi ja köyhäksi? Voisiko täyttää inhimillisen puutteen mustaa kuilua sillä, että he kaksi heittäytyisivät siihen? Tuli pysyä kohtuudessa ja käsittää, että vaikka rakastaisi kuinka suuresti kaikkeutta, täytyy kuitenkin tyytyä ravitsemaan sitä osaa siitä, joka kuului kunkin yksilön kohdalle. Gunvorin ei ainakaan pitäisi vaatia muuta niiltä voimilta, jotka muodostivat Svein Torgersenin.
Olihan sekavaa, että ihmisen suurimmat ominaisuudet saattavat kasvaa niin suuriksi, että ne muodostuvat vioiksi, vieläpä hänen suurimmiksi vioikseen.
Se piti Gunvor saada käsittämään.
Kun he sitten istuivat keskustellen, ei Gunvor joskus voinut kestää kauempaa. Hän nojautui Sveiniin hiljaa, sydämellisesti: "Älä sano mitään enää. Sano vain, että pidät minusta tämmöisenä."
Koko ajan hän luuli tuntevansa, että äiti piti heitä silmällä, epävarmana siitä, tulisiko lupaus täytetyksi.
* * * * *
Vikka-täti alkoi nähdä tuloksia ponnistuksistaan Irmildiin nähden. Mutta niinkuin Irmildin laita aina oli, tulivat ne niin arvaamatta, että täti joutui moneksi päiväksi hämmästyksiin. Sillä yht'äkkiä hän oli tullut liioitellun ahkeraksi. Vaikka olikin kesäloma, kirjaili hän kauluksia Elina-rouvalle, yömyssyn tädille. Ja hän oli pyytänyt saada siivota konttorihuoneen, ja Gunvorin täytyi tunnustaa, että hänellä ei koskaan ollut niin hienoa tuolla alhaalla kuin nyt, lehviä vain ja kukkia, mutta tomusta ei merkkiäkään.
Gunvor täteineen iloitsi tästä äkkimuutoksesta. Elina-rouva ei sanonut mitään, mutta katseli vain epäillen lasta — ei edes tiedetty, kuinka vanha hän oikeastaan oli.