Hän sanoi kerran itse, että hän sinä päivänä täytti kahdeksantoista vuotta, mutta sitä ei kukaan voinut hänestä nähdä. Torgersen arveli sen johtuvan varhaisvuosien puutteellisesta ravinnosta; nyt hän kyllä tekisi hänestä ihmisen piankin, ja hän piti itse huolta siitä, että hänen määräyksiänsä toteltiin.
Hän oli sitäpaitsi alkanut tarkastella Irmildiä hiukan tarkemmin.
Irmildillä oli omituinen ruumis. Torgersen ei voinut olla ihailematta tuota notkeaa laihuutta, piirteiden rauhatonta, kiihoittavaa suloa. Oli jotakin unohtumatonta niskan taipeessa ja jotakin samalla pehmoista ja voimakasta käsissä — jotakin salattua luonnontahtoa.
Ja koko tuossa pienessä, kevyessä olennossa oli jotakin arvaamatonta, vallan mahdotonta aavistaa… se ei todellakaan ollut mikään vika, päinvastoin oli siinä erinomainen sulo… hänessä oli mustalaisverta, joka todella oli hupaista!
Oliko koskaan nähty ihmisolentoa, jolla oli sellaiset päänliikkeet, sellaiset pienet nopeat silmät ja katseet, jotka valahtivat ikäänkuin vesi kaiken yli ja joissa ilmeni veden kaikki värivivahdukset.
Mutta erityisesti häntä fysiologisesti huvitti tuo kasvun voimattomuus, joka säteili laihoista lihaksista ja joka muuten on ainoastaan suuren kukkeuden merkki — ja tuo surumielinen himoava piirre suun ympärillä.
Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että tyttölapsi oli huvittava, ainakin fysiologisesti.
Kerran iltapäivällä tuli Falck ja tahtoi heitä lammelle kalaan. Oli loppupuoli elokuuta ja ilma oli juuri sopiva nieriäisten pyydystämiseen.
Torgersenista ehdotus oli mainio. Hän oli juuri palannut sairaan luota ja laitteli pillereitä vanhan tavan mukaan harvaan ja hartaasti, lakki takaraivolla. Mutta nyt hän sai yht'äkkiä työnsä valmiiksi ja tuli sisään, valmiina matkaan, juurikuin tuomari istuutui ja täti Vikka kattoi kahvipöytää.
Elina-rouva katseli häntä arvostelevasti — Svein ei ollut niin nopsa liikkeissään, kun oli lähdettävä sairaiden luo.