Ja ympäristön saarilla ja rannoilla oli moni pieni lapsi ruvennut kutsumaan häntä äidiksi. Oli muodostunut uusi Herö, jossa seudun asukkailla oli kaksi äitiä.
* * * * *
Arkihuoneessa istui Elina-rouva suuren uunin edessä kehräten. Raskaat rautaluukut olivat auki, ja pesässä hiiltyi koko rovio turpeita ja halkoja.
Vieressä istui Vikka-täti jakkaralla, kartaten jonkinlaisella hermostuneella tarkkuudella — äänetönnä, suu supussa. Sillä ei ollut helppoa tehdä Elina-rouvan mieliksi.
Paitsi sitä on Elina-rouva hiukan huonokuuloinen. Mutta kun hän ei millään lailla ole siitä tietävinään, tapahtuu usein, että he puhuvat toinen sitä, toinen tätä. — Ja siksi on Vikka-tädistä hiljaisuus kaikkein paras. Häntä itkettää myöskin niin helposti, tuota Vikka-tätiä. Kyyneleet ovat aina kuin vartioimassa silmien takana, valmiina tunkeutumaan esiin. Se oli niin ikävää, siksi oli hiljaisuus kyllä paras.
Vikka-täti on sukulainen, jolla ei ole kiveä, mille päänsä kallistaisi. Hän on saanut päähänsä, että hän on kaikkialla tiellä ja aina anastaa jonkun toisen paikan. Ihmiset arvelevat hänen liioittelevan, mutta on siinä sentään perääkin — olipa niinkuin ei hänellä koskaan olisi ollutkaan paikkaa missään.
Hän oli tullut tänne kyläilemään kauppias Glückstadin perheen luota. Ja tänne hän sitten oli jäänyt, sillä täällä oli kuitenkin parempi olla. Siellä oli tytär käynyt äreäluontoiseksi ja pojat tekivät aina pilkkaa hänestä. Näin oli parempi. Elina-rouva oli oikeuttanoudattava ja Gunvor hyvä.
Vikka-täti oli aikoinaan itkenyt liian paljon ja ottanut tavakseen pudistaa päätänsä kaikelle, mikä oli pahaa.
Antaessaan karttain levätä hetkisen istui hän etukumarassa ja pudisteli yhtä mittaa pientä harmaahapsista päätään tuijottaen tuleen ja räpyttäen hermostuneita, väriseviä silmäluomiaan.
Elina-rouva on jo päälle kuudenkymmenen, mutta ryhti on hyvä, kasvonpiirteet säännölliset, katse kirkas ja viisas. Hän käy aina mustiinpuettuna, jonka vuoksi hänen ylevä, hiukkaisen raskas arvokkuutensa vielä enemmän pistää silmään.