Senjälkeen vallitsi talossa hiljaisuus. Pari pojista oli kuollut, koska he jo kahdenkymmenen vuoden vanhoina olivat siihen valmiit, ja toiset kaksi olivat vielä saaneet viimeisen lainan tukevia, leikkauksin koristettuja huonekaluja ja raskaita vanhoja hopeita vastaan. Ja sitten he rahoineen päivineen pötkivät Ameriikkaan.
Elina-rouva ja hänen tyttärensä Gunvor jäivät velkaantuneeseen taloon. Mutta rohkein mielin he kävivät sen hoitoon käsiksi; vanha kauppapaikka rupesi jälleen elpymään.
Ja vieläkin ympäröi paikkaa loiste; olipa kuin pilke sen suuruudenajoista olisi jäänyt sekä ulko- että sisäpuolelle.
Siinä olikin jotakin omituista, joka oli sopusoinnussa sen omanarvontunnon kanssa, millä Herön perheenemännät olivat asemaansa valvoneet.
Rauhallista oli siellä nyt hirsiseinäin sisäpuolella. Korkean kaarrekaton alla asui uneksuva hiljaisuus. Tammiset ovet liikkuivat hitaasti saranoillaan; vanhat raskaat messinkisäpit olivat viime vuosina käyneet hankaloiksi. Mutta mitään ei vain saanut muuttaa. Herössä oli tehty muutoksia yllin kyllin.
Ja Elina-rouvan mielestä muutokset olivat pahaksi.
Korkeat portaat lujine käsipuineen johtivat rakennusten ympäröimälle linnanpihalle ja vastakkaisella puolella puutarhaan, jossa vanhat saarnet huojuivat merenpuolisen kiviaitauksen takana. Siellä se puutarha vielä oli samoilla penkereillä kuin kolmesataa vuotta sitten, ja samat olivat myöskin jäykät, leikatut pensas-aidat ja samat jättiläiskokoiset heracleum- ja raparperiryhmät.
Neljästä tornintapaisesta puutarhan kulmilla kohoavasta huvihuoneesta oli näköala merelle. Rantaan päin viettävä rinne oli täynnä rapautuneita kiviröykkiöitä. Kuutamolla ne muistuttivat pitkää peikkojonoa, joka oli menossa kartanoon päin. Heidän kohotettujen käsivarsiensa ja raskaiden päittensä välistä näkyi aaltojen keinunta.
Alhaalla rannalla, luodon suojassa, oli kauppapaikka. Siellä oli hyvä satama ja yhtämittaista liikettä, sillejä ja muita kaloja tuotiin ja vietiin. Alhaalla konttorissa puodin puolella istui Gunvor kaiket aamupäivät. Näytti siltä kuin säteet hänen valvovasta katseestaan olisivat tunkeutuneet kaikkialle, ja hänen suuri, rehellinen hyvyytensä pakotti muitakin rehellisyyteen.
Pian ei enää kukaan ihmetellyt, että paikka oli kuin luotu uudestaan, — kaikki näkivät, että siellä oli uusi Gunvor Herön sukua, mutta entisiä vielä parempi, sillä kaiken ankaruuden ohessa oli hänessä jotakin, josta tähän asti oli monesti ollut Herössä puute. Nuorien mielestä tämä sydän, jolla oli tilaa ja aikaa kaikkia varten, oli juuri sellainen kuin pitikin olla, mutta vanhoista oli harvinaista, että joku Herön sukuun kuuluva pistäysi mataliin mökkeihin, missä elämä oli raskainta. Eihän kellään ollut Elina-rouvankaan suhteen valittamista. Vaikka hän olikin hallinnut ankarasti, oli hän myöskin harrastanut oikeutta ja auttanut hädässä. Mutta tyttäressä oli jotakin erityistä.