* * * * *
Aivan aavan meren rannalla sijaitsee Herö. Pari lintuluotoa murtaa pitkät merenaallot, niin että siellä monin paikoin on satamia ja tuulensuojia, mutta ylängöllä, vanhassa Herön kartanossa pieksävät tuulet vastusta tapaamatta.
Mutta vaikkakin ne vihaisesti viistävät seiniä, on raskaiden hirsien sisäpuolella tyyni. Sellaisia hirsiä kuin Herön kartanossa ei ole enää missään, sanovat ihmiset.
Ei sitä niin varsin varmaan tiedetä, mutta kyllä on jo satoja vuosia siitä kuin Herön ensimmäinen Tor rakensi vanhan sukukartanon, jossa sitten eli ja hallitsi kuin kuningas. Vielä kulkee tarinoita siitä, mitä hyvää ja huonoa saari on saanut nähdä Herön kuninkaiden aikana.
Nyt siellä on hiljaista. Suuret perintötavat ovat katkenneet. Viime vuosisadan kuluessa ovat Herön tilanhaltijat ja kauppiaat hillitsemättömillä nautinnoillaan kuluttaneet suvun tarmon ja mahtavat rikkaudet.
Mutta tuon vanhan nimen kunnioittaminen on kuin ihmisten veressä. Kun he matkustavat vanhan kartanon ohi, on vanhemman sukupolven joukossa vielä niitä, jotka kohottavat lakkiaan, ja nuorista, joiden mielikuvitus on saanut ravintonsa kaikista Herön tarinoista, ei ole toista paikkaa sellaista kuin Herön pääkartano eikä ketään naista Elina-rouvan vertaista.
Ikimuistoisista ajoista on perheenäiti Herössä ollut kunnioitustaherättävä henkilö. Kuten yleensä käy vanhoissa suvuissa, säilyi täälläkin suvun tarmo naisissa vielä kauan aikaa senjälkeenkuin se jo miehissä oli murtunut. Herön kartanon emännät olivat aina Herön rotua ja heidän joukossaan on ollut monta Sigrid neuvokasta.
Eikä ollutkaan helppoa olla Elina-rouvan mieliksi. Aina siitä ajasta pitäen kuin hän otti jäljelläolevan talouden ohjakset käsiinsä, ei yksikään palvelijoista enää tuntenut entistä turvallisuutta. Hän saattoi ilmestyä heidän keskuuteensa yht'äkkiä kuin rajuilma, silloinkuin he häntä kaikkein vähimmän odottivat.
Elämä muuttui Herössä nyt tykkänään. Viime sukupolvien mahtavista pidoista tehtiin loppu. Ei enää nähnyt täyteenlastattujen alusten kuljettavan vieraita edestakaisin. Herön kartanon komeudet olivat joko ryöstetyt tai myydyt, ja viimeisestä isännästä, Tor Heröstä ei ollut jäljellä muuta kuin vapiseva heikkosäärinen mies, joka käveli kartanolla katsellen muuttunutta järjestystä ja tylsänä ihmetellen, miten häntä säästettiin siltä häväistykseltä, ettei hänen tarvinnut lähteä sukukartanostaan eikä joutua kodittomaksi.
Näin hän kuljeskeli, kunnes ensimmäinen kylmä tuulenpuuska teki hänestä viime syksynä lopun. Kaikella kunnialla ja komeudella hän sitten laskettiin vanhaan hautaan. Satoja ihmisiä sekä maalta että kaupungista saattoi häntä sinne. Jokunen vuosi sitten ei kukaan voinut aavistaa, että hän pääsisi viimeiseen lepokammioonsa sellaisella loistolla. Mutta Elina-rouva piti sukunsa puolta.