Sekä elämän että kuoleman tähden, kuin myös kaikkien kalvavain kysymysten tähden he yhtyvät tähän vanhaan loppusäkeeseen:
"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri ja purteni on niin pieni."
I.
On talvi ylämaassa — synkkä, kauhea talvi ja varjot torkkuvat ja uneksivat.
Aina syksystä alkaen on myrsky ollut ankara. Ikuisen jään tienoilta se tuli, lounaasta päin suurilta meriaavikoilta. Se asettui ratsastamaan aaltojen harjalle, ajeli yli syvyyksien ja huusi. Ja meri joutui liikkeeseen aina pohjiaan myöten, sen aallot kävivät sylen korkuisina, se vieritti tyrskyjään rantaa vasten ennustaen koko maailmalle onnettomuutta.
Jäämeren tuuli on pahin. Pitkälle maalle asti sen ulvonta ulottuu, se viiltää ilmaa välkkyvällä jäämiekallaan ja täyttää pienien, matalain majain nurkat kylmällä henkäyksellään. Ei voi kukaan estää sitä tulemasta sisään. Ei auta, vaikka piiloutuisi untuviin ja turkiksiin. Tuntuu siltä, kuin kylmä käsi ne yltäsi riisuisi, alastonta ruumistasi sivelisi ja lämmön verestäsi varastaisi.
Ja jos se on oikein raju, tempaisee se katot pienistä taloista, jotka ovat sen tiellä, ja murskaa ne pirstaleiksi. Se tärisyttää vankkoja hirsiseiniä, savupiipun kautta ja seinänrakojen läpi tuntuu sen jäinen kuiske.
Mutta se ei kuitenkaan kauan sellaista elämää pidä. Yht'äkkiä se rauhoittuu ja muuttuu tavalliseksi, ihmismäiseksi tuuleksi, joka tosin kyllä kuljeksii pitkin tuvan seiniä ja vinkuu seinänraoissa jotenkin jäisenä, mutta kuitenkin tietää määränsä.
Mutta tapahtuu myöskin toisinaan, että se tykkänään jää tulematta, laskeutuu alas ja kuolee, hiljaa kuin eläin, ja paksu usva tulee mereltä ja asettuu ylt'ympäri kuin ruumiin kääreliina — nousee ylöspäin ja täyttää ilman ja taivaan. Ei jää mihinkään aukkoa, ei lomaa.
Silloin tapahtuu, että sekä ihmiset että eläimet tulevat kärsimättömiksi ja rupeavat hakemaan jotakin tuulipeikkoa. Eiköhän tuo Jäävaari tai Lounaan-Veikko tule taivasta heille seljentämään?