Sillä toisin ajoin hän ei voinut kestää hänen pienien, tummain silmäinsä katsetta. Hän tunsi epäselvästi, että hänessä itsessään asui ihminen, joka kurotti kätensä tuon tytön jälkeen.
Mutta taivas nähköön, hänhän ei tahtonut! Miksi juuri hänelle täytyy noin käydä? — sillä jollekulle täytyi, sen hän kyllä saattoi ymmärtää, — mutta miksi juuri hänelle, jonka asema oli niin hyvä?
Ja hän päätti, ettei siitä mitään tulisikaan.
* * * * *
Oli lämmin syyskuun päivä. Irmild istui nurmella puutarhassa. Hänen piti lukea läksyjänsä.
Mutta hän ei lukenut. Hän istui lempiasennossaan, kyyristyneenä jalat allansa ja nyhti ruohoa.
Hänen edessään olivat läksykirjat ja niiden päällä pieni muistikirja, johon hän oli raapustellut jotakin lyijykynällä.
Sillä hän piti päiväkirjaa. Oli nimittäin komeaa pitää päiväkirjaa; kaikki hienot naiset tekivät niin. Miksi pitäisi hänen olla jäljessä kappalaisen rouvasta? Hän oli kerran saanut nähdä hänen kirjansa, eiköhän tämä mahtanut olla yhtä hyvää?
Hän otti kirjan, piti sitä edessään ja luki hiljaisella, surunsekaisella äänellä:
"Elämä… mikä ihmeellinen sana! Odotus, rauhattomuus, kesä! Ah, jos voisi huutaa sen julki! Oi, kaikki tuo musta, kuolemansairas onni, joka palaa täällä sisässä ja uneksii! Tyyni rauha, olla koskaan ajattelematta itseänsä, miten suloista! Ah, minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä!… Armaat päivät, jotka ottavat minut syliinsä, täyttävät minut riemulla! En ansaitse Jumalan armoa! Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!…