Torgersen ei voinut olla katsomatta alas. Oli kuin nuo pitkät, hoikat sormet kirjoittaisivat veteen, piirtäisivät hohtavia ympyröitä, pirskottaisivat kiiltäviä fosforikipunoita yli airon ja sytyttäisivät koko meren tyyneyden.
Mitä hän tahtoi sanoa, mikä säteili hänen silmissään? Ne olivat itse kuin fosforinhohtava vesi, täynnä elämän epävakaisuutta. — — —
Oli elähdyttävää taivuttaa itsensä ja tavoitella Gunvorin tyyniä, hymyileviä silmäyksiä.
Mutta sitten! — kun he olivat tulleet kotiin… ja Irmild meni puutarhaan, vaikka oli pimeä… miksi meni Svein ulos hänen jälkeensä?… Kumpi heistä oikeastaan tuli ensimmäisin, kuiskaavin sanoin?
Ja miksi oli Irmild sotkenut itsensä pähkinäpuutiheikköön, jotta hänen täytyi auttaa hänet irti? Ei hän oikeastaan voinut sille mitään, että tuli suudelleeksi häntä?
Ei hän ollut sitä ajatellut, sen tietää Jumala! — — —
Mutta Irmildin silmissä oli ollut äänetön valitus, ja jotakin kaihomielisen tuskallista suunpielissä! — — —
Se oli tappanut Sveinin tahdonvoiman.
Siitä hetkestä alkoi Svein itse ymmärtää, ettei hän ehkä voisi selviytyä hänestä. Kun Irmild tuli hänen läheisyyteensä, liikutti se häntä omituisella tavalla: sen sijaan, että hän olisi tuntenut oman musertavan etevämmyytensä tilanteen suhteen, tuli häneen voimattomuuden havainto… Irmild tahtoi vangita hänen aistimensa, ottaa hänet, sitä hän tahtoi!
Jonkinlainen epämääräinen pelko tuli häneen Irmildin mukana, niinpiankuin tämä vain solahti huoneeseen… häntä oli mahdoton välttää, Svein ei enää voinut vastata itsestänsä. — —