Iltasella oli tullut vieraita. Aterian jälkeen sai Irmild vanhan neiti Vindin soittamaan Oestenin sävellyksen Alpenlieder, joka oli kauneinta, mitä hän tunsi.
Ja hän oli istuutunut pieneen loukkoonsa uunin taakse ja vaipunut itkuun: hänestä siinä ilmeni kaikki, mitä hän ei tuntenut.
Siitä päivästä kiintyi Svein Torgersen Irmildiin enemmän kuin yhteenkään muuhun potilaaseensa. Tässä oli oivallinen tilaisuus tutkia ihmisluonnon yhtä puolta, koskematonta, raitista kuin eläimessä tai kasvissa.
Irmild oli hänelle aivan uusi ilmiö. Hänet valtasi tuo voimakas, luonnonraikas tahto, joka toisinaan oli kätketty kuin raidan kukkien lehdet, toisinaan leimusi ilmi rohkeana kuin auringon säteet.
Hän ei totta puhuen ollut tottunut katselemaan näitä asioita tällä tavalla. Mutta tässä oli jotakin, mikä täytti hänet kunnioituksella. Tässä oli totisuutta, syvyyttä, joka löi hänet hämmästyksellä. — Tuo nuori, voimakas tahto tuli ja vaati samalla ylpeällä oikeudella kuin maan liljat! Siksi juuri siinä oli jotakin ihastuttavan raitista ja luonnollista. Ja hän teki ehdottomasti muutamia vertauksia. Hänhän tiesi, miten miehet sellaiseen suhtautuivat. Hänelle itselleen Irmild merkitsi varsinaisesti vain hetkiä, jotka tulivat ja menivät, ajatuksettomia silmänräpäyksiä, tuokioita, jotka haihtuivat jäljettömiin — täällä siinä oli sielu ja käskevä voima — ja tietämättömyydessä voitonriemuinen tietoisuus siitä, että täältä sisästäpäin hallittiin maailma — —
Hyvin hupaista seurata tuota kaikkea! Mutta kaikella kunnioituksella kaikkea luontoa kohtaan… hän sai joka tapauksessa pyytää Gunvoria itselleen!…
Oikeastaan hänestä oli mieluista liikkua näiden kahden vastakohdan, Gunvorin ja Irmildin välillä. Oli hauskaa tulla kiihoitetuksi ja syttyä hiukan taas. Toiselta puolen oli hänessä tarve jumaloida Gunvorin jaloa tyyneyttä, kylmää arvokkuutta ja hienoa, henkevää sydämellisyyttä. Hän kulki mielellään noita monia portaita Gunvorin luo. Hänestä tuntui, että hänellä oli onnensa ja osansa kaikessa tässä oivallisuudessa, sekä Gunvorin että Elina-äidin. Hän ei millään muotoa tahtonut mitään muutosta.
* * * * *
Oli hiljainen syysilta. He olivat olleet vesillä ja tulivat soutaen kotiin.
Irmild oli tädin ihmeeksi ollut meluavan riemuinen ja sitten tullut aivan hiljaiseksi. Istuessaan hän leikitteli kädellään tummassa vedessä, joka solui airon alta, välkkyen hopeanvalkoisena.