Eräänä iltapäivänä oli hän arvaamatta tavannut hänet puutarhassa.
Hänen piti lukea saksaa, mutta sen sijaan hän tapansa mukaan istui ja repi ruohoa tai nyhti lehtiä ruusupensaista; hän oli repinyt sormensa veriin, mutta ei voinut pitää niitä alallaan.
Svein tuli jälleen tarkanneeksi hänen liikkeitään, omituista, pitkäveteistä nuorteutta, jolla hän joka silmänräpäys vaihtoi asentoa.
Sitten piti Sveinin auttaa häntä saksassa, ja hän oli jälleen kohdannut tuon ihmeellisen, salatun katseen.
Svein sai hänet hiukan puhelemaan ja nauramaan.
Sillä aikaa hän istui ja katseli häneen.
Hänen raskas palmikkonsa oli purkautunut, ja hiukset aaltoilivat hänen ympärillänsä. Sveinin täytyi jälleen ajatella merta, sillä aaltojenalaista salaperäisyyttä oli noissa silmissä, ja suun ympärillä jotakin rauhatonta, tuskallista, mikä ikäänkuin taukoamatta nousi ja laski rajattomassa surumielisyydessä.
Svein unohti itsensä, jäi istumaan ja loruilemaan ja katselemaan häneen. Ja hänestä tuntui äkkiä, että hän katsoi sen sieluun, jota muut eivät voineet ymmärtää.
Hän näytti hänestä nuorelta eläimeltä, vallatulta, ei velttoudesta, vaan valppaiden aistimiensa voimakkuudesta; hän ymmärsi samassa syyn hänen laihuuteensa ja silminnähtävään hitauteensa; — kaikki voimien kehitys, kaikki aine tuli ennakolta kulutetuksi tuohon rehevään, puoleksi tiedottomaan viettielämään. Hän oli kuin eläin tai kasvi, joka ensi kerran tuntee oman luontonsa voimain kuohuvan.
Hän oli sanonut muutamia sanoja äänellä, joka Sveinistä oli kuulunut linnun houkutteluääneltä. Ja hänen hymynsä… pitkät, rauhattomat kädet… ja miten hän katseli häneen puoliksi maahantuotujen silmiensä janoavilla katseilla, — se oli samalla kertaa suututtanut häntä ja täyttänyt hänet vastustamattomalla lempeydellä häntä kohtaan.