Ja Torgersen oli yhtä mieltä hänen kanssansa: "Antakaa hänen vain huvitella; sitä hän tarvitsee, Herra Jumala, työhön kyllä on aikaa!"
Totta oli ylipäänsä, että hän oli hyvin merkillinen. Svein oli tullut hänestä huvitetuksi lääkärinä ja muutenkin, niinkuin ylhäisempi alhaisemmasta, jota hän hiukan suojelee.
Mutta vielä oli hänessä jotakin jäljellä siitä vastenmielisyydestä, jota hän alussa oli tuntenut häntä kohtaan.
Kun Irmild tuli huoneeseen omituisella liukuvalla tavallaan, saattoi Svein tuntea ruumiillista vastenmielisyyttä… Toisinaan hän ei voinut kärsiä, että hän katsoi häneen, ja jos hän oli läheisyydessä, tuntui Sveinistä aina, että hän katsoi. Hän oli kerran kohdannut erään näitä vilhuvia, pakenevia silmänluonteja. Sen opaalinkirkkaassa loistossa oli ollut jotakin, mikä oli saanut hänet ajattelemaan puoleksi nukkuvaa petoeläintä, jota hän oli liiaksi lähestynyt.
"Hän voi olla aivan häijy!" saattoi hän jälleen sanoa Gunvorille; — "mutta sinä et tiedä siitä mitään, sinä, sillä kun hän katsoo sinuun, ei ole muuta kuin kunnioitusta hänen silmissään; hän jumaloi sinua niinkuin neekeri fetishiänsä!"
Kuitenkin huvitti häntä, että Irmild oli toisenlainen häntä kuin muita kohtaan ja ettei hänessä koskaan ollut mitään yhtenäisyyttä.
Tuo ihmeellinen piirre suun ympärillä, pienet, vilkkaat silmät, jotka saattoivat leimuta kuin liekki ja seuraavassa tuokiossa kylminä ja elottomina tuijottaa eteensä, koko nuo merkilliset kasvot, jotka vaihtelivat niin, että ne joka silmänräpäyksessä olivat erilaiset — ne tekivät hänet uteliaaksi.
Ja sitten se, että hän oli ihmeellisimmistä vasta-, kohdista kokoonpantu: aivan välinpitämättömän rohkea ja aina pelkurimaisuuteen asti arka, tulisen valpas ja tylsämielisen välinpitämätön, aina mahdoton tavoittaa — siinä alkoi olla jotakin houkuttelevaa, jotakin, joka ei tahtonut jättää häntä rauhaan.
Sillävälin kulki täti ja itki, että Irmild jälleen oli tullut niin tylsäksi, ja rukoili Herraamme poistamaan sen hänestä — eihän Torgersen tiennyt mitään neuvoa. Hän oli vastannut niin lyhyesti eräänä päivänä, kun täti oli kysynyt, ja sitten hän oli kääntynyt Herramme puoleen.
Mutta kun täti puhui hänen hitaudestaan, nauroi Torgersen; hän oli tullut toisiin ajatuksiin viime aikoina.