Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisen pidä erottaa, sanoi Seri-Anna. Mitä hän tiesi siitä?…
Mutta Gunvor Torintytär, mitä hän sanoisi. Hän, jonka puolesta hän mielellään kuolisi! Oi, miten hän oli rajattoman onneton! — — —
Hän tunsi sietämätöntä janoa, veri jyskytti hänen suonissaan, hiuksensa polttivat häntä, kaikki poltti, läksyt ja kaikki — hän tahtoisi asua meressä!
— — — — —
Hän nousi. "Kyllä minä tulen!" huusi hän vihastuneena.
Ah, jos ihmiset eivät tulisi niin vanhoiksi! Silloin hän olisi päässyt ainakin tädistään!
* * * * *
Puoliyön tienoissa tuli Torgersen kotiin kalastuspaikoille tekemältään matkalta.
Iltayöstä oli satanut paljon; valkea, untuvanhieno sumu oli laskeutunut meren ja maan päälle, ja udun peittämästä kuusta kajasti kuolonomainen kuumotus.
Hän riensi rannalta, väsyneenä, läpimärkänä ja nälkäisenä. Hän tiesi, että Gunvor aina huolehti siitä, että hänen huoneensa liedessä paloi tuli ja että hän sai lämmintä ruokaa.