Mutta sisään tultuaan hän kavahti kuin olisi polttanut itseään.
Himmeässä valossa hän näki jonkun istuvan lieden ääressä - - Gunvor se ei ollut. Hän tiesi hänen tänä yönä olevan rouva Thymannin luona, joka makasi hermokuumeessa.
Hän läheni. Se oli Irmild.
Hän tempasi kärsimättömästi kauluksen pois ja kirosi. Hän oli nimittäin tehnyt päätöksensä.
Irmild istui tirkistellen tuleen, kokoonkyyristyneenä tavalliseen tapaansa. Hänen noustessaan tuli Sveinin mieleen, että hänellä oli tapana köyristää selkäänsä, niinkuin aallonharja, joka köyristyy, ennenkuin tulee.
Hän kääntyi puoliksi hänestä ja kuunteli. Hänestä tuntui, että pimeydessä suhisi, niinkuin syvästä, vaahtoavasta virranpyörteestä;… ei, se oli hänen verensä; häntä huimasi paljas väsymys.
Hän meni askeleen häntä kohti. "Miksi istut täällä?" kysyi hän vastahakoisesti.
Yhdellä hyppäyksellä seisoi Irmild aivan lähellä häntä. Hänen silmissään oli aivan tyyni ja synkkä ilme, mutta kasvot olivat läpinäkyvät.
Väristys kävi läpi Sveinin: elävä, palava voima siirtyi hänestä Sveiniin, sähkövirta, joka johti hänen nuorien, terveiden aistiensa hurmauksen hänen vereensä.
Hän olisi tahtonut laskea jalkansa hänen niskallensa; mutta kuitenkin tunsi hän rajattomalla mielihyvällä, että hän oli hänen herransa, valliten häntä, niinkuin hallitsija valtakuntaansa.