Gunvorilla oli jonkinlainen vastenmielisyys ruusua ja lavendelia kohtaan tässä muodossa käytettyinä, mutta kun se oli ainoa tapa, millä täti luuli voivansa häntä ilahduttaa, niin kuinka hän hennoisi olla niin sydämetön ettei näyttäisi iloiselta.
Gunvor oli niin kovin hyvä, että saapui melkein aina juuri parhaaseen aikaan ja täti istui silloin tyytyväisenä, hyvillä mielin, ruusunlehtien ja kuumien lavendelinuuppujen täyttäessä puolipimeän huoneen jokaisen loukon hiljaisella, kuolleella tuoksullaan ja muistojen koko hahmosarjalla.
Ja oikein, nyt hän juuri tuleekin.
"Voi täti, kuinka hauskaa sinä täällä olet laittanut. Tänä iltana tulee oikein paha ilma."
Hänen äänensä on ikäänkuin kostea ja raikas ulkoilmasta, ja kun hän nojaa poskeansa äidin poskea vasten, välkähtävät Elina-rouvan syvät silmät.
Hän hymyilee heikosti, mutta ei virka mitään.
Tämä on hänen nuorin lapsensa, hänen ainokaisensa, ainoa, joka koko maailmassa on tuottanut hänelle iloa.
Ellei vain olisi tuota kihlausta Svein Torgersenin kanssa, ainoaa Gunvorin teoista, jota äiti ei voi hyväksyä.
Elina-rouva epäilee kaikkia miehiä; hän ei usko niiden kelpaavan mihinkään. Ja ne, jotka tietävät, mitä hänen on ollut kestettävä, arvelevat, että hänellä on täysi syy siihen. Ei hän pidä siitä, että Gunvor tahtoo mennä naimisiin; hän on saanut päähänsä, ettei yhdenkään Herön suvun naisen enää tulisi mennä miehelään.
Gunvor ei edes koetakaan hänen mieltänsä muuttaa. Sillä olisi aivan kuin paljain käsin rupeaisi vuorta siirtämään. Mutta hän on äitinsä tytär, tahtoo mitä tahtoo, ja äiti kunnioittaa sitä. Yhden asian hän kuitenkin on luvannut: odottaa ja pitää varansa.