Ja äiti on rauhoittunut. Hän tietää, että kun Gunvor on jotakin sanonut, niin se merkitsee. Hän koettaa totuttaa itseään siihen ajatukseen, että se, jota hän vähin tahtoo, voi tapahtua. Mutta hän ei koskaan kysele Torgersenista. Hän tietää, että tänä iltana on saapunut kirje, mutta hän ei utele mitään.
Ei kuitenkaan jättänyt häntä tykkänään välinpitämättömäksi se, että Svein, muutamia viikkoja täällä ylämaassa oltuaan, oli voittanut kansan suosion. Hän meni niin pitkälle myönnytyksissään, että arveli: "Ehkäpä hänessä kuitenkin on miestä." Gunvorille hän ei virkkanut sanaakaan.
Mutta jos hän olisi varkain voinut lisätä muutamia kuukausia kalenteriin, olisi hän sen tehnyt, sillä Svein oli vastenmielisen itsepäisesti puhunut, että häät pidettäisiin juhannuksena.
Tietysti kävisi niin. Kun hän nyt kevääksi valmistuisi ja asettuisi lääkäriksi itse Heröön — olihan piharakennus häntä varten pantava kuntoon, — niin oli silloin epätietoista, voisisiko Gunvor pitää varaansa, hän tunsi nuorison, oli nähnyt sellaista ennenkin. Mutta missään tapauksessa ei hän haettaisi puuseppää laittamaan piharakennusta kuntoon.
Gunvor, joka oli astunut muutamia kertoja edestakaisin, pysähtyi äitinsä eteen hymyillen.
"Äiti, mitä ajattelit?"
"Niin, mitäpä lienee ollut!" vastasi äiti hitaasti ja nousi ylös. He seisoivat hetkisen ja katselivat toisiaan silmästä silmään.
Gunvor oli äitinsä mittainen, ja hänellä oli samanlainen kaunis vartalo, vaikka siropiirteisempi, kuten nuorilla ainakin — yhtä leveä kasvojen alaosakin ja samanlaiset suuret syvällä olevat silmät, mutta katseessa oli lempeyttä ja pohjalla tulta.
Näytti siltä, kuin he olisivat mittailleet toisiaan, sitten he taas istuutuivat äänettöminä.
Gunvor katsoi taas äitiinsä.