"Ei piharakennuksella ole kiirettä. Hän on saanut tarjoumuksen matkustaa Italiaan erään sairaan toverin kanssa, ja saanut tutkintonsa lykätyksi. — — Hän kysyy neuvoa minulta. Minusta hänellä voi olla hyötyä siitä. Olen siis sanonut: matkusta! Sitten olen lähettänyt hänelle nuo tuhat kruunua, kyllä tiedät — hänellä oli vähän velkoja ja hänen oli hankittava matkatarpeita. Hän kyllä oli valmis lainaamaan muualta, mutta sitä en tahtonut. Tein kai oikein?"
Elina-rouvan kasvoille tuli jännittynyt ilme ja suu vetäytyi omituiseen hymyyn, jota Gunvor ei ymmärtänyt.
Vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa nyökäytti äiti vain päätään, nousi seisoalleen, siveli tyttärensä tukkaa ja hymyili uudestaan.
Siihen juhannukseen olisi vielä aikoja.
Gunvor vetäytyi aikaisin huoneeseensa sinä iltana. Hän oli väsynyt, mutta jäi istumaan takan eteen ja tuijottamaan lieteen. Omituinen tuo turvehehku; tuntui siltä, kuin se ei koskaan sammuisi.
Voi, kuinka terveellistä oli Sveinille päästä ulos — voittaa kaikki, mikä hänen vielä oli voitettava — kaikki se, jota ihmiset sanoivat vioiksi — suloista päästä siitä kaikesta… Muuten oli hän jo muuttunut paljon parempaan päin viimein täällä ollessaan; hänen ulkonainen esiintymisensäkin oli hienostunut, sitä ei käynyt kieltäminen. Aivan kuin paras puoli olisi hänessä päässyt versomaan ja jotakin uutta olisi tullut hänen elämäänsä.
Hän oli sen itse myöntänyt, mutta myöskin, että Gunvorin ja ainoastaan hänen avullaan hän sisällisesti kasvaisi.
Hänestä se oli tuntunut vastuunalaisuudelta. Hänestäkö se taaskin riippuisi? Oli ehkä niin, etteivät ihmiset tulleet toimeen ilman toisiansa ja että he joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kenenkään rakkaus heitä turvannut.
Hän nousi äkkiä ja meni ikkunan luo. Kummallista, että tuo hänen ensi nuoruutensa muisto vieläkin vaivasi, tuo yhteensattumus tohtori Juellin kanssa. Hän oli niitä miehiä, jotka ovat suuret taistelussa, niin kauan kuin lämpimät ajatukset heitä seuraavat. Hänen aseensa olivat hyvät, mutta kun hän tunsi kylmän yksinäisyyden jäätävän itseään, putosivat ne hänen käsistään…
Ettei hän koskaan päässyt teittensä perille, että hänen elämänsä meni pirstaleiksi — sitä ei Gunvor voinut unhottaa. Tämä tietoisuus seurasi häntä kuin omantunnon vaiva ensi vuotena hänen kuolemansa jälkeen. "Ole minun Valkyriani", oli hän pyytänyt kuin leikillä. Mutta Gunvor tiesi, että siinä oli tosi takana. Ja ettei hän nuoressa, ujossa jalomielisyydessään ja lyhytnäköisessä rehellisyydessään ollut auttanut häntä katkaisemaan sitä suhdetta, joka vei Juellin häviöön, se se oli häntä painostanut koko hänen aikaisemman nuoruutensa ajan. Nyt oli jotakin samantapaista tuskaa hänen tunteissaan Torgersenia kohtaan. Hän tunsi olevansa vastuunalainen tämän miehen paremmasta ihmisestä ja hänellä oli samalla tuskallinen aavistus siitä, että tämä voisi yhtä helposti murtua kuin kestää.