Hän katsoi ulos. Sumu nousi. Hän seurasi sitä silmillään. Se liikkui kuin helmiäishohde pimeän läpi — kuin hiljainen äiti tuli se hiipien yli maiden ja merien ja peitti kaikki pehmeästi ja hyvin.
Hän jäi seisomaan; aallot asettuivat, meren pauhu vaimeni. Hän seisoi kuunnellen. Sakean sumun keskeltä hän oli aina kuulevinaan kellojen soittoa.
Hän katsahti puutarhaan. Jokainen pieni, alaston pensas oli siellä pehmeästi, hienosti ja lämpimästi verhottuna tuohon häälyvään valkoiseen utuun. — — Hellä äidillisyyden tunne heräsi hänessä: tehdä kaikille hyvää ja ympäröidä yksi sellaisella lämmöllä, ettei sen elämässä mikään menisi hukkaan. — —
Taaskin hän oli istuutunut uunin ääreen.
Kummallinen tuo turvehehku — ei se vain voinut sammua, vaan hohti hohtamistaan veripunaisina säkeninä.
Niin hänen sydämensäkin nyt hehkui ja vaihteli.
Monta tietä siellä oli, maita, joita hän ei tuntenut… Riippuikohan siellä jossakin tuhatkielinen soitin? Sillä niin monisointuisia säveliä siellä kaikui. Äidillisyyden tunne häipyi ja suvun nuori veri heräsi, ja rakkaus kosketteli soittimen kieliä.
Hän oli luvannut ruveta Sveinin vaimoksi juhannuksena. Oliko se niin järjetöntä kuin äiti arveli? Mistäpä hän sen tiesi. Mutta sanansa hän oli antanut. Ja hänestä oli silloin tuntunut, kuin jo hänen herätessään seuraavana aamuna olisi ollut kesä. Ja Vikka-tädin ruusu oli puhjennut! Niin, kyllähän sen kaikki näkivät. — —
Olivathan Sveinin silmät kuin lapsen, ja olihan Gunvor katsonut syvälle hänen sieluunsa. Erittäin perattu se ei ollut — suuri, voimakas, viljelemätön maa, täynnä maallista rakkautta —, mutta siellä oli vilpitöntä rehellisyyttä ja hienoja, raittiita voimia, jotka pyysivät: raivaa meille tietä, jotta pääsisimme elpymään.
Gunvor tunsi taas tämän illan erityisesti valtaavan voiman, miltei kuin lupauksen pyhä tuli jo olisi leimahdellut todellisuutena… miltei, kuin he eivät enää olisi olleet toisistaan erotettuina, vaan omistaneet toisensa kokonaan.