"Oletko sairas?" kysyi Svein aivan hämmentyneenä. Hän laski hänet ja tunnusteli hänen valtimoansa; se jyskytti.
"En, en, en!" Hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kietoutui häneen.
Svein ei tehnyt mitään päätöksiä enää; hän kumartui, otti hänen syliinsä ja suuteli häntä.
Hänen ajatuksensa sekaantuivat kummallisesti, kaikki suli suloisuudeksi; — sen hän vain tiesi, että Irmild oli ihme… polttavavärinen kukkanen, ylennyt viileän meren rannalla! Kuin etelätuuli hän oli.
Hän oli etelätuuli.
Ja kun hänen punainen, janoinen suunsa suuteli Sveiniä, tunsi tämä, että jokin horjui ja luhistui kokoon hänen mielessään. Irmild oli kuin aalto, joka tuli ja veti hänet mukanansa syvyyteen.
* * * * *
Aika riensi monine ulko- ja sisäaskareineen. Syysmyrskyt tulivat ja talvipimeät. Meri loiski hiljaa rantaa vasten ja lauloi raskasta virrensäveltänsä tai nousi korkealle pitkässä yössä — leikki elämällä ja kuolemalla.
Kalastajat istuivat majoissaan ja kutoivat verkkoa ja toivoivat, että meidän Herramme antaisi sen raivota nyt loppuun, ennenkuin suurkalastus alkaisi.
Mutta kylläpä sitä kestikin. Kun "äijä itse" pääsi vauhtiin, oli muutamia, jotka välttivät turman, mutta toisia, jotka sortuivat ja silloin kävi jälkeenjääneille elämä kahta pimeämmäksi. Mutta kellään ei ollut aikaa ajatella sitä sen enemmän eikä ulapallelähtö ketään peloittanut. Vähän siitä olisi hyötyä ollut, sillä olihan kunkin oikeassa kädessä kirjoitettuna, milloin hänen elämänsä loppuisi.