Ja kiire lisääntyi merellä ja rannoilla; jokainen uurasti toimissaan. Herössä kävi kauppa vilkkaasti; puodissa hallitsi Pedersen, suolaamossa Hesekiel. Siellä ostettiin kalaa ja siellä myytiin, ja kaksi veneriviä oli ulkona matalikolla.
Pienessä konttorissa istui Gunvor koko aamupuolen, ja hänellä oli kyllin tekemistä muullakin taholla. Aina oli niitä, jotka tarvitsivat häntä. Moni arveli, että hän oli aivan liian ankara, mutta toiset turvautuivat mielellään häneen. He tulivat hänen luokseen kipeimmissä asioissaan. Huojensi, kun hän kuunteli; kukaan ei voinut rauhoittaa murhetta niinkuin hän; jo siinä, että vain oli lähellä häntä, oli kuin jotakin salaperäisen parantavaa.
Siksi täytyi hänen alituisesti mennä toiselle tai toiselle taholle; sillä aina oli niitä, joista talvi kävi liian pitkäksi. Kun adventtimyrskyt alkoivat, valtasi heidät raskasmielisyys. Silloin teki hyvää puhua Herön Gunvorin kanssa. Hänen silmistään säteili luottamusta; hänen hymynsä auttoi pääsemään pimeän ajan yli.
Hänen laitansa oli niin, että hänessä oli jotakin kaikille.
Hänellä oli hieno äly ja terävä katse; — missä ihmiset ilman sääliä menivät ohitse, siinä hän pysähtyi ja koetti etsiä ja kohottaa sitä, mikä oli poljettu.
Gunvor Torintyttärellä oli paljon vaariinotettavaa. Hänellä oli myöskin äitinsä, vanha, voimakas, ahavoitunut puu; hän tahtoi niin kernaasti, että elämän lauhkeat tuulet leikkisivät siinä hetkisen, ennenkuin se karisti lehtensä.
Sitten oli Vikka-täti! Yhtä asiaa Gunvor rakasti enemmän kuin elämää ja onnea: oikeutta. Hän oli ottanut korvataksensa Vikka-tädille hiukan siitä, minkä elämä oli jäänyt hänelle velkaa.
Ja sitten pikku Gunn! Hän oli sydämessänsä luvannut itselleen, että lapsi saisi kasvaa turvattuna siltä, mikä oli tehnyt hänen oman lapsuutensa niin pimeäksi. Pikku Gunnia se ei saisi vaivata, hänen ei tarvitsisi kärsiä toisten vikojen takia, hän pääsisi tulemasta niin ankaraksi ja kovaksi, kuin hän itse saattoi olla. Pikku Gunn tekisi Herön valoisaksi, hänestä tulisi suvun eheä, onnellinen tytär.
Ja Irmild — hänen suhteensa oli käynyt erittäin hyvin, yli toivomusten. Gunvor oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli siksi ihmistynyt. Sillä talvella hän oli jälleen tullut levolliseksi ja ahkeraksi. Ja hän tuli kaikin tavoin paremmaksi, kehittyi henkisesti ja ruumiillisesti. Hänestä ei enää puuttunut mitään.
"Mutta nyt saan varmaan sinusta pian potilaan", sanoi Torgersen hiukan kärsimättömänä eräänä päivänä, kun Gunvorilla ei ollut aikaa seurata häntä ulos. "Tämä ei käy päinsä! Sinulla on joitakin hurjia oppeja, joita ei saa panna täytäntöön; pahinta, mitä voi tehdä, on ottaa elämä noin vakavasti." — —