Gunvor katsoi häneen heikosti hymyillen. Hän ei enää ollut varma siitä, eikö Svein noin puhuessaan tarkoittanut varsinaisesti jotakin toista.
Hän oli saanut entistä selvemmän käsityksen siitä, miten pitkä matka heidän välillään oli, ja alkanut neuvottomalla hämmästyksellä ihmetellä, mistä hän Sveinin tavoittaisi. Hän ei voinut enää salata itseltänsä, että Sveinin luonteessa oli toisia puolia, jotka nyt olivat ilmaantuneet, ja että se, mikä rehevästi kehittyi hänessä, huolettomassa elämänhalussaan anasti hänessä sijan siltä, mihin Gunvor oli pannut luottamuksensa. — —
Mutta olihan paljon, mikä puolusti häntä! — Eihän hän voinut olla niinkuin joku puutarhassa kasvanut. — — —
Mutta aina kävi huonosti, kun Gunvor koetti puhella hänen kanssaan — ei hän koskaan päässyt ankarassa totuudenrakkaudessaan pitkälle hänen suhteensa, aina sai Svein oikeuden puolellensa.
Hänellä olikin oma tapansa katsella asioita. Gunvorilla oli se vika, ettei hän voinut torjua mitään, eikä tuntenut kiertoteitä. Ja hän tunsi tuskallisesti, ettei hän niinmuodoin voinut muuta kuin olla liian ankara, hän kärsi ikäänkuin ruumiillista kipua, että oli liian raskaskätinen. — — —
Hän saattoi katsella häneen äänettömällä ihmetyksellä ja tuskallisesti rypistää kulmiansa; — sillä seudun muut ihmiset voivat ymmärtää häntä, ja hän voi auttaa heitä — mutta ei Sveiniä!
Myöhemmin talvella kävivät olot pahemmiksi. Hän oli ruvennut huomaamaan, etteivät Sveinin tunteet häntä kohtaan enää olleet samat. Hän tunsi, että niistä asteittain katosi jotakin — että kaikki se, mitä hän oli enimmän rakastanut, oli niistä kadonnut, se, jonka vuoksi hän oli unohtanut niin paljon muuta.
Ja hän seurasi sitä silmillään surullisesti, tunsi kaikilla aistimillaan, miten muutos tapahtui.
Hän ei voinut sitä ymmärtää, se täytti hänet tuskalla.
Yöt olivat täynnä raskaita unelmia: hänestä tuntui kuin olisi lapsi kuolemaisillaan; hän huomasi, miten valtimo löi hetki hetkeltä heikommin, ja hän tavoitteli apua.