Päivisin tuli silloin tällöin jotakin tästä hänen kasvoihinsa. Sitä ei Torgersen voinut sietää; hän tahtoi nähdä ne kasvot, joihin hän oli tottunut: selvät, valoisat.
Silloin saattoi Gunvor pyyhkäistä hänen hiuksensa syrjään, suudella häntä otsalle ja hymyillä.
"Niin, ei se ole muuta kuin hiukan unettomuutta!"
Sillä hän ei tahtonut laskea häntä. Annettu sana oli hänestä jotakin suurta, ainiaksi sitovaa — jotakin, josta ei koskaan voinut päästä!
Ja rakastihan Gunvor häntä, tahtoi kernaasti taistella hänen rinnallansa, auttaa häntä, jos voi, itseänsä pettämättä.
* * * * *
Oli pian kevät taas. Herössä oli vasen kylkirakennus valmis. Elina-rouvan oli täytynyt taipua: häät pidettäisiin viimeistäänkin maaliskuussa.
Mutta miten olikaan — Elina-rouva se varmaan jälleen sai ne lykätyksi juhannukseen, kuten sanottu oli.
Oli niitä, joista Gunvorin hymy ei ollut sama kuin ennen, ja ettei otsa enää ollut niin selkeä; mutta samalla oli Elina-rouva kirkastunut huomattavasti. Hänen mielialansa oli oikein tasainen ja hyvä.
Torgersenilla oli viime aikoina ollut pari pahan tuulen kohtausta, jollaista ei kukaan ollut ennen hänessä huomannut.