Se oli jonkinlaista omantunnontuskaa. Mutta pian hän jälleen rauhoittui.
Jumala nähköön, rakastihan hän Gunvoria. Jumaloi häntä… Pohjaltaan ei Gunvorillakaan ollut mitään soimattavaa hänessä, sillä olihan hän mies, jolla oli periaatteita, ja hän oli päättänyt — — —
Niin, Irmildin suhteen oli asia hiukan sotkeutunut; mutta mitä saattaisi hän tehdä sille nyt? — — Hän tahtoisi tietää, kuka voisi puolustautua häntä vastaan, niin villi hän oli ja ihmeellinen…, ja hän ihmetteli, eikö Gunvor olisi kyllin järkevä katsoaksensa tyynesti asiaa, johon hän ei muuten ollut ajatellut tutustuttaa häntä, vaan antaa sen hiljakseen hälvetä… niinkuin olisi parasta kaikille asianosaisille. Mutta hänelle oli selvinnyt, että täysi vapaus sellaisissa olosuhteissa olisi ihanteellisin. Niin suuret ajatukset hänellä oli Gunvorista, että oli varma siitä, että hän älyäisi sen! Sillä rakkaus… sen oppii helposti… se on sellainen pieni heikko lintu, joka kaipaa vaihtelua säilyttääksensä terveytensä. — — —
Siksi juuri ei pidä esittää niin hirveän ankaria vaatimuksia siinä asiassa — sillä mitä on oikeastaan tehtävä? Hämyhetki, tuoksuava hiljaisuus huoneessa tahi vain yksi liike voi olla kylliksi… on mahdotonta tietää, miten se tapahtuu, se tulee aivan itsestänsä. — —
Ja hän rakasti Gunvoria siitä huolimatta yhtä suuresti. Hän yksinkertaisesti rakasti häntä äärettömästi. Gunvor teki hänet paremmaksi ihmiseksi. Istuessaan hänen luonansa hän tunsi taivaallinen rauha mielessään, että siellä oli hyvä olla. Hän tunsi selvään, miten Gunvor rakasti kaikkea hienoa ja puhdasta. Oikeastaan Svein oli hyvä ihminen. Sillä silloinkin kuin Gunvor hymyili ankarinta marttyyrihymyänsä ja pani ilmeisiinsä kaiken tuon raskaan ylhäisyyden, hän kesti sen äänettömällä kärsivällisyydellä. Ja vieläpä vaikka hän tiesi, että kun naiset ovat happamet, on se suunniteltua, jotta he saisivat tahtonsa täytetyksi. Tässä se ei ensinkään ollut välttämätöntä, sillä Svein kantoi häntä käsillään, palveli häntä pelolla ja vapistuksella, niinkuin ankaraa, kuluttavaa, suloista Isistänsä.
Pohjaltaan oli hänen omatuntonsa rauhallinen.
* * * * *
Seuraelämä oli ollut verraten hiljaista tämän talven kuluessa.
Osaksi olivat kalat olleet siihen syynä. Ne olivat olleet tavattoman oikulliset: vanhat ihmiset väittivät, että ajan pahuus oli mennyt kaloihin, sillä muinoisaikaan ne olivat aivan luotettavat; niitä ei tarvinnut hakea, ja lihavampia ne niin ikään olivat olleet.
Mutta muutakin oli tiellä. Ruustinna oli potenut hermokuumetta ja oli rovastin suureksi hämmästykseksi ollut hiukan kummallinen, rovastin, jota ei palveltu tavallisella valmeudella ja jonka päähän ei koskaan ollut pistänyt, että hänen vaimonsa voisi sairastua.