Edelleen oli Jeanette ollut Kristianiassa suuremman osan talvea, ja useissa perheissä oli pikku lapsia kuollut.
Mutta kamariherrattarelle oli se kuitenkin ollut vilkasta aikaa. Hänellä oli taipumusta suruvierailuihin, hänen erikoisalanaan oli pukeutua mustiin ja sydän täynnä sääliä näyttää, miten hän osasi jakaa surun. Oli aivan varmaa, ettei yksikään sielläpäin osannut itkeä niinkuin hän, hellästi ja hiljaisesti, lemuavaan nenäliinaansa.
Ja hänen oli vihdoinkin onnistunut esittäytyä paikkakunnan huomatuimpana henkilönä. Rovasti piti häntä koko seurakunnan parhaana lampaana.
Rovasti oli arvossapidetty puhujana. Etenkin osasi hän pitää kauniita esirukouksia ja hänestä oli tärkeää, että ihmiset tulivat liikutetuiksi. Kun hän oli mitä kauneimmin puhunut köyhien ja sairaiden puolesta, miellytti häntä, kun näki kamariherrattaren istuvan kyynelsilmin. Eihän rovasti tiennyt, että kamariherrattaren sydän kylmeni jälleen ennen kotiintuloa, ja että hänen herkkä mielensä hyvin salli, että köyhät ajettiin ovelta mitään saamatta.
Hänen ajatuksensa hyväntekeväisyydestä supistuivat sellaisten luokse tehtäviin vierailuihin, joiden asiat olivat sillä kannalla, että he saattoivat ottaa hänet vastaan.
Mutta hän teki hyvää suuremmassakin muodossa — hän pani toimeen kerran vuodessa suuret kutsut, pieniä lukuunottamatta. Ja tänä talvena olivat juuri nämä valitut, pienet seurat olleet niiden kateuden esineenä, jotka eivät olleet mukana. Jotkut teräväpäiset keksivät, että ne oli pantu toimeen ainoastaan tuomarin vuoksi.
Mutta että tuo jäykkä, ujo tuomari antoi houkutella itsensä sinne ainoastaan tavataksensa Gunvor Torintytärtä, sitä ei kukaan tiennyt.
Kamariherratarkaan ei sitä tiennyt. Hän seurusteli mielellään tuomarin kanssa; ne illat, jolloin hän ei ollut mukana, olivat hänestä epäonnistuneet. Tuomari teki tervehdyksensä erittäin hienosti, hänen käytöstavassaan oli jotakin vastustamatonta, suloinen mielenlämpö, eräänlainen viileä lämpö, jolla ei ollut mitään sydämen lämmön kanssa tekemistä — mutta sitä ei tarvittukaan, hän ei koskaan itse sallinut kenenkään mennä liian syvälle sydämeen. Oli niin hyvä voida hallita itsensä. He sopivat todella oivallisesti.
Hän piti tuomaria sopivana puoluelaisena, eikä voinut olla sokea nähdäkseen, että tämä etsi häntä ja mielellään puheli rakkausasioista. Hän ei myöskään epäillyt, että mies oli rakastanut ennen; hän ei laiminlyönyt sanoa hänelle, ettei hän koskaan ollut välittänyt olla kenenkään miehen ensi rakkaus. Hänestä ne, jotka olivat liikkeellä ensi kertaa, olivat niin kömpelöt ja ikävät. —
Mutta sitten oli rouva Jeanette tullut kotiin. Ja hän koetti riitaannuttaa hänet ja tuomarin.