Iso lamppu oli sammumaisillaan. Nurkissa tuli pimeä, ja tuttavallinen hämärä levisi huoneeseen.
Gunvor kuuli sydämensä jyskyttävän. Oliko äänettömyys ollut niin pitkä, että se oli kertonut jotakin, vai niin lyhyt, ettei se ollut sanonut mitään?
— — Heidät peitti värähtelevä, sinertävä pimeys, jonka katkaisi etrurialaisen pronssilampun säteet, joka paloi nurkassa lempeästi niinkuin yölamppu.
Falck oli noussut ja kävellyt muutamia kertoja edestakaisin. Oli sitten istuutunut vähän lähemmäksi Gunvoria.
Jokainen hänen tekemänsä liike pani Gunvorin sydämen vavahtamaan. Hän ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänet kaikessa, ilmassa ympärillään, tuolta toisesta huoneesta kuuluvassa soitossa.
Hän kumartui eteenpäin ja nojasi päätään toiseen käteensä. Häntä veti vastustamattomasti. Mikä, mihin? Ei hän tiennyt.
Mutta siinä istuessa täytti hänet syvä, uneksiva riemu. — —
Niinkuin virranpyörteen vetäminä tulivat ne takaisin, ne kätketyt ajatukset ja pienet, tummat sanat. Tuoksui ja säteili, viestejä kulki heidän välillään omaa, näkymätöntä tietänsä, kuulumattomien sanojen virta tulvasi hermosta hermoon. — — —
Gunvor tunsi olevansa kuin pyörteessä, mistä hänen täytyi pelastautua — mutta ei voinut.
Hän istui mykkänä, herkkänä, voimattomana. Heikoinkin ääni herätti hänessä vastakaiun, kuin väräjävät kielet soittimessa; hän kuuli sydämensä lyönnit rinnasta ja veren suhisevan suonissaan. Hän koetti koota ajatuksiansa; hän ponnisteli päästäkseen palaamaan itsetietoiseen elämään, sille pohjalle, mistä kaikki se tuli, mikä riisti hänen voimansa.