Valo virtasi tummana, äänettömästi, tummansinisten silkkivarjostimien alta.

He istuivat hiljaa, kuten niin usein ennen; — kuitenkaan ei ollut niin kuin ennen. Kuten hiljainen Arachne kietoi äänettömyys heidät verkkoonsa ja pakotti heidät ilmaisemaan itsensä.

He tiesivät molemmat salaisuutensa. He tahtoivat kumpikin päästä siitä, ilman että toinen tietäisi tahi aavistaisi mitään.

Falck huokasi vasten tahtoansa. Gunvorin läheisyydessä valtasi hänet ihmeellinen kaipaus, jonkinlainen koti-ikävä. Hän tuli ajatelleeksi äitiänsä.

Sitten hän hymyili ja pyyhki hitaasti silmiänsä. Hänen mielensä tuntui oikeastaan niin sanomattoman hyvältä. Olihan hän täällä!

Gunvor alkoi puhua, ei oikein tiennyt itse, miksi, — hän tuli hilpeäksi ja vastoin tavallisuutta hiukan äänekkääksi.

Falck ei sanonut mitään. Gunvorhan se puhui.

Kun Gunvor huomasi tämän, joutui hän hämilleen ja tuli alakuloiseksi. Lopuksi hän istui jälleen sanaakaan sanomatta; oli kuin tuomarin äänettömyys sitoisi hänet.

Kummankaan mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta kumpikaan ei liioin löytänyt sanoja.

Gunvorin kasvot vavahtelivat heikosti. Tuomari ei ollut koskaan nähnyt häntä niin miellyttävänä.