Hän hymyili vasten tahtoaan tälle ajatukselle eikä oikein tiennyt, mitä oli vastannut rouva Thymannille — —
Kaksi kertaa yhtyivät heidän katseensa. Gunvor tuli hiukan kalpeammaksi ja istuessaan hän sulki ja avasi toista kättään konemaisesti.
Ei apua; — kuka nainen koko maailmassa voisi pysyä tunteettomana sellaiselle kunnioitukselle kuin se, minkä hän saattoi panna katseeseensa?
Se muistutti jotakin, jota hän oli kuvitellut lapsena, nähdessään ensi kertaa meren; — sitten ei meri ollutkaan sellainen, mutta mielikuva jäi muistoon hämäränä ihanuutena. Nyt se näytti äkkiä ilmaantuvan, tulevan muitta mutkitta ja rakentavan hänen ylitsensä loistavia temppeliholveja. — —
Vihdoinkin, vihdoinkin hän löysi jotakin, mikä oli kylliksi suurta! — —
Hän istui tavallisessa ajattelevassa asennossaan, hiukan taapäin kallistuneena tuoliin, hymyn väreillessä suun ympärillä.
Hän ei huomannut, että rouva Thymann oli lopulti käynyt puheliaaksi ja unohtanut kaikki tehtävänsä; — hajamielisenä hän kuunteli tuomarin iloista valitusta yksinäisestä poikamiehen elämästään. Hän tahtoi saada Vikka-tädin myöntämään, että asianomaisen ihmisoikeuksien ei pitäisi lakata siksi, että hän on ollut harvinaisen ymmärtäväinen välttääkseen avioliiton. Ihmiset nimittäin tarvitsevat julistuksia, kaikki oli tupattava heihin, tulisi todellakin pitää huolta heidän kasvatuksestansa. — —
Vikka-täti seisoi ja katseli häntä hienolla, hiukan omituisella arvokkuudella, mikä oli hänelle ominaista. Ja sitten hän ravisti valkeaa päätänsä, hymyili ja meni yhdessä rouva Thymannin kanssa sisään katselemaan kotiljonkia, joka juuri oli alkanut.
Falck istahti pienen salonkipöydän ääreen ja selaili albumeja. Sitten sulki ne jälleen.
Gunvor istui yksin.