Gunvor oli äkkiä noussut, mutta jäänyt seisomaan, tukien itseänsä pöytään ikäänkuin ruumiillisen heikkouden tavoittamana.
Sitten hän otti ruusun — ja katosi.
Falck jäi istumaan yksin juhlallisen riemun valtaamana. Hän ei tahtonut ajatella edes, oliko hän todellisuudessa. Miksi kiirehtiä noin? Sitenhän hän vain turmelee tunnelman; ei, pysähdy, käy hiljaa! Eikö maailma ole täynnä pahuutta? — Tahdottiin estää hänen onneansa; koko maailma kadehti häntä; hän tahtoi vannottaa kaikkia, rukoilla armoa itsellensä — sillä eikö hänen tarvinnut levähtää elämäntuskista, laskea päänsä hänen polvillensa ja levähtää!…
Palvelijatar tuli ottamaan lampun.
Oli tullut aivan pimeä. Se oli erinomaista!
Hän risti kätensä ja rukoili Jumalaa, että kotiljonki kestäisi kauan, että nuoret Bergenin tukkukauppiaat eivät antaisi naisille hetkenkään rauhaa, sillä miten jaksaisi hän nähdä ketään ihmistä nyt, kun hän oli saanut varmuuden siitä, että Herön Gunvor rakasti häntä!…
Se ei muuten ollut totta, vain unelma — ja sielussa onnen jäljet, joka oli siellä vieraillut ja mennyt jälleen!…
Mutta se oli ollut unelma, täynnä aurinkoa. — Vielä säteili se hänen ympärillänsä, aurinko oli hänen sielussaan, loisti hänen silmistään; uusi voima liikkui sydämessä, läpi joka suonen — virtaili sähkönä hänen sormenpäistään!… Kevään unelma? Nyt, kun tuo hempeä ja hieno oli lakastunut hänen elämässään?… Nyt, kun yksinäisyys jo oli saavuttanut hänet, ja hän oli yksin maailmassa! — —
Hän kauhistui; hän pelkäsi Gunvoria. Hän, joka oli kärsinyt itsekieltäymyksen pitkällistä tautia, mitä ei milloinkaan täydellisesti voi parantaa! Eikö Gunvor vaatisi mahdottomia häneltä, sitä, joka jo oli menetettyä, voimaa, joka oli hävitetty… Miten voisi hän seurata Gunvoria — hän, raihnainen, rauhaton vieraan maan vaeltaja! Hän, jonka osaksi oli tullut kulkea ja hapuilla aina hautaan asti — — —
Oli yhdentekevää! Gunvor oli hänelle samaa kuin kaste janoavalle ruoholle! — — —