Ei, hänen täytyy nauraa itseänsä! Ei kai hän ollut mikään pahantekijä! Hän tahtoi varoittaa Gunvoria: mitään ei voinut rakentaa hänen sielunsa rauhattomalle pohjalle — Gunvor ei voisi luottaa hänen sydämeensä. Se oli pimeä — —
Miten hän voisi puhua Gunvorille kaikki, mikä oli kurjaa hänessä? Jos hän nyt tulisi, tuo kuninkaanneito, joka ei tiennyt siitä majesteetillisuudesta, minkä Jumala oli hänelle lahjoittanut, jos hän tulisi, niin ei hän olisi näkemättä sitä, hän polvistuisi — —
Mutta hän tahtoi paeta hänen kasvojansa. Hän näki Gunvorin pyytävän sisintä persoonallisuudelta — ihmisten kesken ei sellainen sopinut. Gunvor ärsytti häntä, hän ei tahtonut, että hänelle muistutettaisiin hänen omia ihanteitansa. Verinen haava aukeni, Gunvor sai hänet huomaamaan, että hän, Falck, oli sairas, että hänen elimistössään oli jotakin lamautunutta, kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mutta se oli kyllin. — —
Eikä kukaan ymmärtänyt, ei edes hän, että onni, joka vielä oli häntä varten, oli suurista onnettomuuksista pääseminen. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään enempään. Hän oli kerran kärsinyt; hän ei tahtonut enempää! Se oli kenties velttoutta; mutta niin se oli. —
Palvelijatar toi sisään täytetyn lampun. Tuli niin kiusallisen valoisa. Kotiljonki oli lopussa, ja tuokiossa oli salonki täynnä iloisia, äänekkäitä ihmisiä.
Falck oli äkkiä noussut. Peläten ilmaisevänsä mielialansa hän tuli tavattoman hilpeäksi. Se oli välttämätöntä toisistakin syistä: hänen täytyi saada selväksi itsellensä ja eräälle toiselle, ettei mitään ollut tapahtunut.
Gunvorkin oli jälleen tullut sisään. Hän katsoi pari kertaa Falckiin silmissään mietiskelevä ilme, — äänetön, ihmettelevä tuska.
Falck huomasi tämän, tuli hillittömän riemuisaksi ja kääntyi yhä enemmän Jeanette-rouvaan.
Myöhemmin, kun alettiin tehdä lähtöä, oli Torgersen ylen hilpeä; hän ei tahtonut lähteä, eihän ollut hauskaa mennä kotiin nukkumaan, nyt kun oli niin hupaisaa. Ja hän uskoi rouva Thymannille, jota hän auttoi pukeutumaan kaikkiin päällysvaatteihinsa, että hänestä oli hirmuisen hauskaa tuntea olevansa kotona täällä maan päällä, jota hän lapsuudestaan asti oli kuullut kuvailtavan murheenlaaksoksi. Oli todellakin hyvä olla täällä murheenlaaksossa.
Rouva Thymann tuijotti häneen raukein, kysyvin silmin ja antoi pukea itsensä.