Sillävälin hän kuuli jonkun vastaavan sisäpuolelta, kuuli Sveinin tulevan ja avaavan, kuuli itkua ja rajun purkauksen ja sitten naurua ja puhetta, joka tukehtui syleilyyn. Kuiskauksia, hyssytyksiä — ovi suljettiin jälleen, molemmat salvat pantiin eteen eikä enää kuulunut hiiskaustakaan.
Häntä puistatti rajusti. Hän istuutui uupuneena kivelle. Mitä hyödyttäisi mennä sinne? Ettei tämä tapahtunut ensi kertaa, sen hän ymmärsi kaikesta. Hän koetti ajatella hiukan.
"Että nyt menisi kaikki rikki! Se, jota hän oli alkanut elää, ja jota hän oli elänyt tahdollaan ja verellään!… Sillä, johon hän oli taistelemalla päässyt — ei ollut vähintäkään merkitystä, se heitettäisiin pois!"…
Hänen oli aivan mahdoton ymmärtää sitä. Oli kuin maa sortuisi hänen allansa. Hän katseli epätoivoisena ympärillensä.
Hän luuli muistavansa, että hänelle oli maksanut niin paljon olla rehellinen ja todenperäinen ja kokonainen ja rohkea — — ja nyt he nauroivat hänelle tuolla sisällä… ilkkuivat häntä, että hän oli kulkenut täällä yhtenä yönä ja kärsinyt heidän tähtensä… antanut sydänvertansa! Sitä ei kumpikaan heistä ollut häneltä pyytänyt…
Eikö mikään ollut totta? Eikö ollut mitään, mitä vasten kallistaisi päänsä, ei yhtään sielua, jonka luona voisi olla turvassa?
Hän katseli ympärilleen tylsästi kysyvä katse silmissään ja painoi kätensä ohimoilleen. Hän tahtoi pakottaa itsensä muistelemaan, mitä nyt oli tehtävä.
Sitten hän nousi vaivalloisesti, haki avainkimppunsa, meni konttorirakennukseen ja avasi postilaukun, joka riippui ulkopuolella. Hän otti ulos kirjeen, missä pyydettiin kuulutusta sunnuntaiksi. Oli onni, ettei postinviejä vielä ollut käynyt siellä!
Hän meni huoneeseensa rutistaen kirjettä kädessään, sytytti kynttilän ja poltti sen hitaasti.
Hänestä oli oikein onni, ettei postinviejä ollut käynyt siellä!