Alhaalta rannalta kuului kuiskailua, naurua ja lörpöttelyä.
Sitten tuli meren aalto: toiset vaikenivat, kun se tuli. Se yleni kuin virrensävel ja sekoittautui sitten pitkään, lempeään lauluun. — —
Tuuli tuli; sillä oli jotakin kerrottavaa.
Talossa oli hiljaista. Hän saattoi kuulla äitinsä nukkuvan rauhallisena alakerroksessa.
Mutta nyt natisivat portaat — joku hiipi alas. Ovi avattiin hiljaa. Hän tiesi itse lukinneensa sen.
Hän meni ikkunaan, joka oli pihalle päin, ja katsoi ulos, mutta hätkähti, ikäänkuin olisi saanut lyönnin.
Se oli Irmild, puoleksi puettuna. Hän oli heittänyt ympärillensä tädin valkoisen saalin ja juoksi tietä alas.
Gunvor meni ulos aivan hiljaa, ettei herättäisi äitiänsä, vielä aivan epätietoisena siitä, mitä Irmildin lähtö merkitsi. Oliko hän sairastunut? — — —
Hän näki hänen juoksevan tavallisella liukuvalla tavallansa, näki hänen poikkeavan tohtorin taloon vievälle polulle, ja yhdellä hyppäyksellä hän seisoi ikkunan alla; hän katseli ympärilleen joka taholle — sitten hän nosti kätensä ja koputti hiljaa alimpaan ruutuun.
Gunvor oli pysähtynyt viimeiseen mutkaan pajupensaan taakse. Hän ei voinut heti mennä edemmäksi; hänen kaikki jäsenensä jäykistyivät.