"Niin", sanoi hän hiljaa huolestuneena, "minustakin on ikävää, etten voi olla toisenlainen."
"Sillä voihan mahdollisesti olla toinen, parempi tapa katsella sellaisia asioita."
"Mutta, näetkö, siinä se on, Svein, että olen rakastanut sinua… mutta se, mitä tunsin sinua kohtaan, on liian hyvä kulutettavaksi… tällä tavalla säie säikeeltä, kunnes ei jää mitään jäljelle! Sinä et enää saa tuhota sitä minulta! Ja nyt se on loppuva; tahdon kätkeä parhaan siitä, mikä oli… kantaa sitä sielussani…"
Svein seisoi ääneti ja katseli rukoilevasti häneen; sitten hän meni saliin tietämättään, — mutta tuli ulos jälleen vauhdilla, ikäänkuin olisi voinut kadottaa hänet sillävälin.
"Gunvor, sinä et tarkoita, mitä sanot, et tarkoita!" — — — Hän katsoi häneen, avuttomana kuin lapsi.
Hän otti väkisin hänen kätensä ja pani sen poskeansa vasten.
"Meidän väleistämme ei voi tulla loppua!" kuiskasi hän rohkeampana. — "Älä sano sitä niin varmasti! Sinun ei pidä sanoa asiaa niin varmasti, että kuuluu siltä kuin löisit naulan ikuisiksi ajoiksi. Se kuuluu niin pahalta. On virhe, ettei voi muuttaa päätöstä, suuri virhe" — —
"Tiedän, että minussa on virheitä!" Hän veti pois kätensä. — "Mutta kun jokin on lopussa, on se ohitse. Etkö voi sitä ymmärtää?"
Hänen äänensä oli jääkylmä.
Sveinin kasvoilla näkyi muutos.