Saara-äidin luo oli lähetetty airut kuulustelemaan Irmildiä. Hän olikin siellä, mutta ei ollut voinut palata vielä, sillä hän oli sairas.
Torgersen oli ollut siellä, mutta he eivät olleet tahtoneet laskea häntä sisään. Irmild oli saanut hermotaudillisen kohtauksen ja hän kuuli Saara-äidin lukevan hänelle jumalansanaa apunaan maallikkosaarnaaja, joka majaili heillä.
Ja Svein oli mennyt kotiin huomattavasti keventyneenä. Sillä nythän Gunvor itse saattoi nähdä, ettei Irmild enää tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä… ja mitä hyödyttäisi ottaa asia tältä kannalta? Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei kaikki voisi jälleen kääntyä hyväksi, voisihan Gunvor kostaa, jos tahtoisi; olisi hyvä, jos hän nyt tahtoisi kostaa jollakin tavalla, siten kääntyisi kaikki hyväksi jälleen. Mitä ihmettä tämä välien rikkominen hyödyttäisi?… Jumala nähköön, voitiinhan olla yhtä hyviä ystäviä, vaikkakin elämällä onkin pienet omituisuutensa. Ihanteellisinta olisi ottaa sellaiset aivan luonnolliselta kannalta, sillä vieläpä — niin, vaikkakaan he eivät enää pitäneet toisistaan, oli tällä tavoin mahdollisuus jälleen voittaa toisensa ja saada sitten kaksinkertaista huvia toisistansa.
Hän arveli, että järkevintä olisi, että kaikki jälleen tulisi entiselleen.
Mutta hän ei enää milloinkaan kohdannut Gunvoria yksinään. Aina oli Elina-rouva tai täti tai lapsi tiellä.
Silloin hän rupesi kirjoittamaan — pitkiä kirjeitä joka ainoa päivä.
Hän sai ne takaisin avaamattomina.
* * * * *
Myrlandissa oli ollut oikea Herran etsikkoaika. Maallikkosaarnaaja Esaias Ohlsen oli asunut siellä keväästä lähtien, ja Saara-muori, jota Herran armo niin monesti oli kutsunut, oli nyt oikein tullut sille tielle, joka elämään vie.
Esaias Ohlsen oli Herran armosta koonnut seudulla joukon uskovaisia. Jokainen hänen sanansa oli sielujen ravinto.