Meren aallot kuohuivat… Jumala kulki kahlasi tässä pohjattomassa syntimeressä!… Hänestä oli mieluista tehdä lunastustyötä!… Ja hän lähetti poikansa kantamaan maihin ja vuodattamaan suurta armoansa haavoittuneelle ihmiselle…

Täti oli sanonut, että hänen pitäisi parantaa itsensä. Nyt ei hänen tarvinnut sanoa — ei ollut aikaakaan siihen; niin ääretön oli hänen laupeutensa; hänen armonsa oli hänelle kylliksi. Sillä Jumala sanoi itse: jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, pitää niiden lumivalkeiksi tuleman.

Jumala tiesi, että ihmisten täytyy tehdä syntiä… senvuoksi on hän lähettänyt poikansa.

Ja hän nautti suuresti ajatuksesta tehdä syntiä, vain syntiä, jotta Jumalan armo vuotaisi sitä runsaampana. Hän tahtoi upottautua siihen kuin mereen.

Niin oli kaikkien jumalanlasten laita. Hän ymmärsi kyllä, että hänen äitinsä ja Esaiaksen täytyi joka aamu ottaa pyhityksen kylpy tässä käsittämättömässä armossa, jonka Herra antoi heidän avuksensa tulla. Sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että täällä tapahtui semmoista, mikä ei myöskään voinut olla aivan oikein ja hyvin.

Mutta Ohlsen oli jumalanmies ja harrasti suuresti hengellisiä. Hän opetti hänelle, että Herran voima täydellistyy heikkoudessa.

Samaa sanoi hänen äitinsä, ja hän kuunteli mielellään sitä. Hänen omat salaiset epäilyksensä pääsivät lepoon.

Mutta niin oli jälleen kulunut viikkoja, eikä hän ollut käynyt siellä. Hän unohti valvoa ja rukoilla. Sillä se ei auttanut häntä aina — etenkin kun hämärtyi iltaisin ja hänen täytyi mennä yksin kotiin. Pimeys peloitti häntä. Hän oli niin hirmuisen pimeänpelko. Hän näki vain pahaa: huonoja ihmisiä, jotka olivat hukkuneet eivätkä voineet saada rauhaa meressä. Ja saatana itse vainosi häntä. Ei auttanut, että hän sanoi olevansa jumalanlapsi. Se huokui tulista henkeänsä hänen kasvoillensa.

Niin oli äskenkin käynyt hänen mennessään illalla kotiin yli nevan, eikä hän enää rohjennut siellä kulkea.

Eikä hänen muutenkaan ollut lupa hiipiä pois, kun muut olivat ulkona. Se oli synti; hän ei tahtonut tehdä sitä enää. Hän oli saanut päähänsä, että perkele tahtoi houkutella häntä mereen; ja hän pelkäsi mielettömästi kuolemaa. Hän saattoi herätä yöllä kauhun valtaamana. Pimeässä tirkisteli häneen silmiä; ne syöpyivät hänen ruumiinsa läpi; hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään. Täydessä päivänvalossakaan hän ei ollut varma, sillä hän ei voinut olla mietiskelemättä, millaista olisi kuolla. Tuli kuin näkyjä helvetistä; mustina ja hirveinä ne valtasivat hänen aistimensa todellisuuden valtavalla voimalla. Hän koki ennakolta tuon kauhean — kuoleman ja häneen tuli rahtunen mielettömyyttä.