Se uuvutti häntä niinkuin tauti. Ja tädin täytyi jälleen turvautua tippoihin ja hyviin neuvoihinsa.
Mutta hän ei koskaan ollut iloisempi kuin juuri sellaisen kohtauksen jälkeen. Hän heittäytyi riemun valtaan hautoen noita kauheita kuvitelmia sielussansa. Palaen samalla kertaa ilosta ja pelosta oli hän usein säikäyttää tädin kuoliaaksi.
* * * * *
Oli kulunut useita päiviä siitä sunnuntai-iltapäivästä, jolloin Irmild oli juossut kotiin äitinsä luo.
Vielä hän oli Myrlandissa. Ohlsen ja Saara olivat suuresti ylistäneet Jumalaa, että hän lopulti oli täyttänyt armorikkaan työnsä ja kirvoittanut hänet perkeleen pauloista.
Sillä vihdoinkin oli Jumalan armo täydellisesti vallannut hänet. Kuin tuhlaajapoika hän oli viety hänen pöydällensä, saanut juhlavaatteet ja sormuksen sormeensa.
Ja hänestä itsestään oli ihmeellistä, että hän nyt oli oikein herännyt, Jumalan valittu lapsi!… Oli niin ihmeellisen huimaavan suloista olla syntinen ja kantaa kaikki velkansa Jeesuksen luo ja kätkeytyä hänen armorikkaaseen syliinsä.
Hän ei voinut ajatella muuta. Epämääräinen tietoisuus siitä, että hänelle tapahtuisi jotakin hirveää, ei enää vaivannut häntä. Hänellä ei ollut syytäkään ajatella semmoista: Herran armonaika oli hänen päällänsä.
* * * * *
Oli iltapäivä.