Varjo kulki ikkunan ohi. Heti sen jälkeen koputettiin oveen.
Irmild hämmästyi suuresti ja nousi hehkuvan punaisena vainotun eläimen ilme silmissään. Hän katseli ympärillensä; hän olisi tahtonut murtaa seinän paetaksensa.
Saara-muorin epäilys oli kuin pois pyyhitty. Hän nousi, siveli hiuksiansa kammalla, meni ja avasi. Hän tiesi, kuka tuli, ja hänen ilmeensä kävi leppeäksi ja mielisteleväksi.
Gunvor astui sisään. "Hyvää päivää! Onko Irmild täällä?"
Saara niiasi. — "Jumala siunatkoon, teidän korkeutenne!"
Isot, palavat silmät liikkuivat nopeasti, tutkien, ja kiintyivät lopullisesti nöyrinä, sydämellisen surumielisinä vieraaseen.
"Niin, hän, Irmild-raukka, hän on ollut niin huonovointinen, että hänen on ollut vallan mahdoton tulla takaisin, niinkuin sanottiin!… Ja kun ei lapsi voinut, niin ei se tule hänen turmioksensa, ja hän on niin huono, hän ei liiku — ja niin hirveän ylhäiseksi kun hän on tullut, Irmild, että hän on oikein kauhean ylhäinen, mutta nyt on käynyt niin, että hän on antanut myöntymyksensä taivaalliselle yljälle, ei hetkeksi, mutta iankaikkisesta iankaikkiseen, amen! Ja minulla on ollut sellainen särky sekä ruumiissa että sielussa, sekä sielun pelastukseksi että ruumiin vaikeaksi kuolemaksi, niin että minun on ollut mahdoton olla yksin." — —
Gunvor kysyi lyhyesti hänen miestänsä. —
"Oh, joutavia, hän, Torkel-raukka, hän on luodon rannalla sekä yöt että päivät, tuulessa ja sateessa, niin nyt on koljanpyynti-ilma, ja sitten hän pyytää nuotalla. — — Ainoastaan nuotalla, ei selkänuotalla", lisäsi hän luoden nopean silmäyksen.
"Hänellä on niin pitkältä soudettavaa, Torkel-raukalla", aloitti hän jälleen.