Nyt tiedettiin aina hänen olinpaikkansa, sillä hän jäi kernaasti istumaan paikoilleen. Näytti siltä kuin hän istuisi ja lepäisi jonkin jälkeen.
Tahtoen tai tahtomattansa täytyi tunnustaa, että hänestä oli tullut oikein herttainen ja kodikas pikku rouva. Tohtori Torgersen saattoi olla onnellinen saatuaan hänet.
Niin ainakin rovasti sanoi.
* * * * *
Syksy läheni päivä päivältä. Maalta päin tuli isoja lintuparvia ja kiiti merelle. Aurinko laski varhemmin päivä päivältä; se oli hyvin kalpea, niin kauan kuin se oli ylhäällä ja paistoi, mutta veripunainen vaipuessaan mereen.
Sää oli kauan aikaa ollut tavattoman kaunis, mutta eräänä iltana tuli lounastuuli kenenkään odottamatta ja muuan kuunari törmäsi karille Utskärin luona lähellä Herötä. Se oli ajanut vedenalaiselle särkälle ja heti sen jälkeen uponnut. Miehistö oli kyllä pelastunut maihin, mutta oli nyt aivan avuttomana parissa pienessä kalastajamökissä. Heröstä oli lähetetty vaatteita ja ruokaa, ja tohtori Torgersen oli käynyt siellä muutamia kertoja.
Eräänä päivänä tuli erään kalastajan mukana tieto, että asiat olivat huonosti ja että tohtorin piti tulla heti; heillä ei ollut ruokaa eikä rohtoja, ja Per Utskär ei voinut tulla heidän kanssaan kauemmin toimeen, sillä he alkoivat käydä velhomaisiksi.
239
Tohtori Torgersen ei ollut kotona. Irmild lähetti sanan Heröön — ja tuossa tuokiossa joutui Gunvorin vene lähtökuntoon. Se keinui valkaman luona sillä aikaa kuin Anders Halskar kantoi siihen ruokavaroja ja vaatteita. Hän katseli merelle päin, vanutteli mälliänsä ja syljeksi. — Lampaat kulkevat rannalla tänään ja syövät liekoja, ne odottavat lunta. — Hän sylkäisi jälleen ja pisti kädet taskuun. — "Lännestä kuuluu aaltojen kuohuntaa, se ei tiedä hyvää!"
Hesekiel seisoi laiturin reunalla. Hän ei vastannut; hän näytti suuttuneelta. Hän oli tarjoutunut lähtemään, mutta Gunvor ei ollut tahtonut.