Gunvor ei ajatellut hänen sanojansa. Hän oli palannut huoneeseen ja kamiinin ääreen. Siinä hän seisoi ja lämmittelihen ikäänkuin häntä paleltaisi.
Nyt hän kääntyi Falckiin päin. Hänen ilmeensä oli jälleen lempeä, kasvonsa aivan kalpeat ja hänen ääneensä tuli surumielinen hellyys.
"Minä tahdoin sanoa, että on pahoin, etten ole toisenlainen. Muita ihmisiä voin auttaa, mutta en sinua ja itseäni… Sinun täytyy antaa anteeksi, että olen tullut sellaiseksi… minä olen pahin sinua ja itseäni kohtaan."
Hän katsoi Falckiin katseessaan tyyni lempeys.
"Jonkun pitäisi tulla tänne… jonkun, jolla on pehmoiset kädet!… Niitä ei minulla ole; minä tekisin sinulle niin pahaa — kukaan ei saa tulla tekemään sinulle pahaa!"…
Tuskan piirre kuvastui Falckin kasvoilla.
Oli mahdoton ottaa asia tältä kannalta! Miksi juuri hän musertaisi hänen sydämensä? Sitä hän ei tahtonut. Oli aivan välttämätöntä ottaa asia leikillisesti.
"Minä sanon", uudisti hän itsepintaisesti, "että on vaikeaa tulla juuri siksi, joksi tahdotaan pakottaa!… Minähän olin määrätty Johannekseksi, mutta tahdon sanoa teille suoraan, että se on mahdotonta meidän ilmanalassamme!… Teidän täytyy muistaa, että jääaikakautta kestää vielä; niin kauan kuin emme saa takaisin sitä lämpöä, mikä täällä oli kerran, ei käy laatuun tulla miksi hyvänsä." — —
Ja hän jatkoi puhumista tavalliseen tapaansa. Jos hän vain saisi Gunvorin katsomaan asiaa hiukan leikillisesti, olisivat he pelastetut.
Näytti siltä kuin se onnistuisi. Sillä Gunvor naurahti äkkiä.