Gunvor katsoi häneen, ja hän vaikeni äkkiä.
"Mutta minä sanon Teille jotakin", aloitti hän jälleen toisella äänensävyllä, "luonnollisesti olemme heikkoja, ja minussa ei ole mitään tekemistä… mutta jos Teissä on jokin vika, on se se, että olette liian voimakas; sekään ei ole hyvä."
Gunvorin silmiin tuli ilme, joka kuoletti hymyn hänen suunsa ympäriltä — raju, mykkä suru. Hän seisoi ja tuki itseänsä tuoliansa vasten; hänen äänensä värähteli, ja hän kalpeni sen mukaan kuin hän puhui.
"Se se on vikana, että minä en ole voimakas… onnen saavuttamiseen tarvitaan voimaa, eikä sitä sillä ole, joka on kärsinyt paljon. On niin harvoja ihmisiä, jotka voivat tulla onnellisiksi… he ovat kärsineet liian paljon!"
Gunvor katsoi vakavasti häneen: — "Tiedän kyllä, että sinä pelkäät minua! sinä tahdot oikeuden olla huomenna toinen ja sitoutumatta mihinkään, mitä olet sanonut tänään. Ja sinä pelkäät itseäsi!… enkä minä voi pelastaa sinua itseltäsi."
"Sinä sanot, että minä jäähdytän", jatkoi hän hiljaa — "tiedän sen!… Sellaiseksi minä tulin, kun minä olin pieni ja minun täytyi purra hammasta ja pysytellä pystyssä, — niin tapahtui silloin!" — — —
"Mutta olkaa tyyni älkääkä välittäkö mitään kaikesta tästä!… en tahdo, että kärsitte. Jos tulisi joku pehmein käsin… joku, joka voisi kaikki, mitä minä en voi." — — —
Gunvor meni askelen lähemmäksi. "Te katsotte niin hämmästyneenä minuun. Te ette pidä siitä, että minä otan asian niin kovasti. Te ette pidä siitä, että minä en voi laskea leikkiä ja nauraa ja ottaa asiaa järkevästi."
Falck koetti sanoa jotakin oikein järkevää.
"Niin, jos vain tahtoo olla järkevä, kuten sanotte, eikö mahdoton silloin mahtaisi tapahtua?"