Falck tahtoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Hän ojensi kätensä rukoillen häntä kohti.
Hän ei nähnyt. Hän tahtoi sanoa enemmän. "Nyt tiedetään, missä hän on; pyörre vei hänet kallionhalkeamaan… kukaan ei rohjennut mennä sinne. Sitä ei tee kukaan paitsi Hesekiel. Nyt on hän lähtenyt. Hän kyllä hänet ottaa!"
Falck oli vaipunut polvilleen hänen eteensä. Elina-rouva ei sitä nähnyt. Hän istuutui lähimmälle tuolille. Pikku Gunn oli ruvennut itkemään. Isoäiti otti hänet syliinsä.
Hän katsahti sattumalta Falckiin, sitten ympärilleen, huomasi lasipalaset ikkunalla ja jotakin, joka näytti verilätäköltä, ja katsoi jälleen ikäänkuin sattumalta häneen.
"Sinä olet ollut huono mies!" sanoi hän hitaasti. — "Kun onni tulee sinunlaisesi luo, on sen pakko mennä tiehensä jälleen. Olisi hyvä, jos ihmiset oppisivat käyttämään onneansa."
Tuli hetken hiljaisuus. Pikku Gunn oli nukkunut jälleen.
Huoneessa syntyi juhlallinen tunnelma. Oli, kuin olisi ilma muuttunut, kuin olisi jotakin tullut vanhojen huonekalujen ja taulujen joukkoon, jotakin, joka ei enää milloinkaan poistuisi.
Ainoastaan vanha kunnianarvoisa lyömäkello äänteli kuin ei mitään olisi tapahtunut. Se tikutti lempeästi ja tuttavallisesti ja ilmoitti hopeanhelähtävällä äänellään, milloin neljännes oli kulunut.
Elina-rouva istui hiljaa hetken ja silmäili eteensä. — Oli vielä jotakin, joka hänen piti sanoa. Hän aloitti jälleen. Hän puhui aivan kuin itseksensä:
* * * * *