Mutta varsinkin rovastiin nähden, sillä kappalainen oli nyt kuitenkin toisenlainen. Hän seisoi kuin nuori apostoli, joka puhui sydämensä syvyydestä, ja Gunvor kunnioitti hänen itsekieltävää työtään niiden hyväksi, joiden keskuudessa hän eli.
Gunvor tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.
"Kiitos siitä, mitä olette meidän hyväksemme tehnyt. Mihin ei kukaan muu ota mennäkseen, siellä Te olette."
"Mutta minä en kiitä Teitä, olen tyytymätöin Teihin!"
"Sen kyllä uskon."
"Yksinpä kirkossakin Teidät nähdessäni olen Teihin tyytymätön."
"En ole kyllin harras. Voitteko nähdä sen?"
"Teillä ei ole sitä suurta kaunista uskoa, joka kokonaan antautuu."
"Minä olen valveilla, kuljen omaa tietäni. Onko se väärin? Mutta se ei ole autettavissa" — —
Hän puhui lyhyin, katkonaisin lausein, toinen jalka jo menossa — sillä mitäpä tästä keskustelusta oli hyötyä?