II.
Jo on päivä pidennyt. Ulkona saaristossa näkee taas ilta-auringon valaisevan. Säteet hiipivät mustanharmaita tunturiseinämiä pitkin — maasta ja merestä nousee voimakas höyry.
Alhaalla rannalla pureskelevat lampaat ruokoleviä, sillä aikaa kuin kuovi astuskelee pitkä hieno nokkansa pystyssä ja lunni potkii punaisilla koivillaan. Ylempänä maalla hyppelevät harakat syöden vasta taimelle nousseet sipulit puutarhasta ja lokit kulkevat pitkin seutuja kosintaretkillään. Ne pitävät kauheaa melua ja varastavat kaikki, mitä eteen sattuu.
Kaikkialle on jo virinnyt eloa ja liikettä. Kaikki ne, jotka ovat olleet matalikoilla kalastamassa, ovat palanneet takaisin — täyteenlastatut purret lähtevät eteenpäin tai laskevat ankkurin laiturien ja suolaamojen edustalle; ja pitkin luotoja ja rannikoita, missä kalat ripustetaan kuivamaan, on touhua.
Ja laitureilla kuormataan ja puretaan. Ketjut kalisevat, sillitynnyreitä, traania ja kalakimppuja hinataan ylös ja alas, ihmiset ja linnut, elämöivät rannalla.
Myrskyt ovat tyyntyneet ja ilma on leuto, meri kohisee rantaa vasten hiljalleen ja varovaisesti ja kaiken maailman linnut parveutuvat räkättäen ja tirkistellen — tai suhisee ilma niiden nopeiden siipien lyönneistä ja kimeistä kehoitushuudoista.
Elämä uhkuu. Kevät on tullut.
* * * * *
Pienen purjeveneen pohjalla Myrlandin laiturilla loikoi Irmild Myrland ja tähysteli ulapalle. Hän saattoi olla noin kuusitoistavuotias, pitkä ja hoikka, taipuva kuin pajunvitsa ja levoton; ei hetkeäkään hän voinut olla liikkumatta. Hänen isänsä, Torkel Myrland, nimitti häntä tavallisesti merikäärmeeksi.
Tyttö loikoi aivan pitkänään ja tähysteli. Vene kohosi nousevan vuoksen harjalla. Pian se olisi irroillaan, ja silloin se voisi mennä minne tahansa, vaikka Josen luo Espanjan maahan tai Lontooseen Sir Johnin luo. — — Hän hymyili. Eipä niinkään. Nythän hänen piti päästä Herön kartanoon… niin hienoa kuin siellä oli, silkkiuutimia ja muuta sellaista — hän saisi sitä nyt nähdä.